Olen aina halunnut tulla äidiksi. En halunnut odottaa äidiksi tuloa yhtä pitkään kun omat vanhempani. Äitini on ollut 35-vuotias minun synnyttyäni. Asetin jo teininä tavoitteen, että haluan lapsen alle 25-vuotiaana.  Olinkin 24 vielä parin kuukauden ajan esikoiseni syntymän jälkeen. Sain elämälleni tarkoituksen. Siihen asti olin etsinyt paikkaani ja antanut ihmisten kohdella minua huonosti. Ja sitten minusta tuli äiti. Hieman säälittävältäkin kuulostaa, että silloin tiesin etten ikinä joudu olemaan yksin. On aina joku, joka rakastaa.

Minulle oli heti poikani synnyttyä selvää, että haluan hänelle myös pikkusisaruksen tai useamman. Ensin piti kuitenkin opiskella ja saada ammatti. Valmistuinkin 3 vuotta poikani syntymästä sairaanhoitajaksi ja sillä tiellä ollaan. Olin jo jossain vaiheessa suunnitellut, että lähtisin hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena kun sopivaa kumppania ei rinnalleni löytynyt. Kuitenkin sisimmässäni oli haave siitä, että saisin vielä joku päivä odottaa lasta kumppanin kanssa alusta loppuun saakka. Saisin vihdoinkin sen ydinperheen. Nykyisen puolisoni kanssa oli siis helppo lähteä hoitoihin.

Tiedän, että sekundaarinen lapsettomuus on ihan todellinen ongelma eikä tapauksessamme ainakaan vielä toistaiseksi voida puhua siitä. Olen kuitenkin jo monta vuotta toivonut syvästi lasta ja huomannut silloin tällöin ehkä lievää kateutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka vauvoja ovat saaneet. Vauvamasuja näkyy katukuvassa jatkuvasti ja itseä kalvaa toive, että saisi itsekin vielä kokea sen uudestaan. Hoitoja meille on nyt tehty vasta vajaa puoli vuotta, mikä tietenkin on täysin normaalia. Siitä huolimatta huomaan, että petyn ehkä jopa liiankin kovasti negatiivisiin testeihin. Tämä on varmaan vain sitä malttamattomuutta. Monta muuta haavetta saa toteutettua mikäli vaan tarpeeksi yrittää, mutta tässä tapauksessa ei voi tehdä oikein muuta kuin olla matkustajana. Eikä tilannetta saisi ainakaan stressata, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.