Raakaa rehellisyyttä alkoholinkäytöstä
Olen ollut nyt raittiina 466 päivää. Kyllä, käytän sovellusta, joka laskee päiviä. Alussa ajattelin, että laskuri motivoi pysymään erossa alkoholista ja niin se on tehnytkin. Tuntuisi karulta joutua aloittamaan alusta ja nollaamaan luvut. Kun aloitin raittiuden, olin hyvin varma päätöksestäni ja olen edelleen. Silti huomaan välillä tuntevani pelkoa. Mitä jos alan pitää liian itsestäänselvyytenä raittiutta ja unohdan, etten todellakaan voi juoda edes sitä yhtä skumppalasillista?
En koe olleeni (vielä) alkoholisti, kun lopetin, mutta jollain tasolla addiktoitunut henkisesti alkoholiin olin. Päälle päin kukaan ei huomannut mitään. Onhan minulla hyvä työ, fiksut teinit, kiva koti ja ulkoisesti myös vaikutin itsestäni huolta pitävältä. Olen näin jälkikäteen kuitenkin miettinyt, olenko valehdellut itselleni juomismääristä. Blogin ekoissa teksteissä korostan, etten ole viime vuosina käyttänyt alkoholia määrällisesti paljoa. Vasta nyt, yli vuosi raitistumisen jälkeen, olen alkanut myöntää itselleni, että saatoin sittenkin käyttää aika reippaasti kokooni nähden. Ja nimenomaan kertajuomisina. Joinhan itseni verrattain usein pisteeseen, että menetin muistini ja/tai oksensin. Olen kieriskellyt viime päivinä syvissä häpeän tunteissa.
Toinen asia, mitä häpeän, on se, että roikuin alkoholin takia ihmisessä, joka oli minulle vahingollinen. Hän useaan kertaan haukkui minua todella julmalla tavalla, sekaantui silloiseen parisuhteeseeni ja lähes aiheutti eron. Hän halusi omistaa minut ja loukkaantui aina, jos kieltäydyin hänen seurastaan. En osannut vetää hänelle minkäänlaisia rajoja. En ole koskaan ollut ihminen, joka joutuu riitoihin muiden kanssa. Siksi olikin hämmentävää, että tämän henkilön kanssa ajauduin vuosien varrella monta kertaa tilanteeseen, että välit menivät poikki. Kuitenkin aina jonkin ajan päästä törmäsimme jossain, hän pyysi anteeksi sanojaan ja minä annoin anteeksi. Ei anteeksiannossa mitään pahaa ole, mutta palaamisessa toistamaan samaa kaavaa on. Nyt en ole ollut yli vuoteen hänen kanssaan tekemisissä. Mietin, mikä sai minut niin pitkään pysymään hänen ystävänään. Yksi syy on varmasti läheisriippuvuus, mutta vielä isompi syy on alkoholi. Minä tarvitsin luottoryyppykaverin. Sen myöntäminen hävettää. Hän on ihminen, joka ei koskaan kieltäytynyt ehdotuksesta, jos häntä kysyin seuraksi. Hän oli aina saatavilla eikä hänellä koskaan ollut muuta tekemistä. Hän myös käytti itse niin paljon alkoholia, ettei hänen seurassaan oma alkoholinkäyttö hävettänyt. Itse asiassa olen varmaan peilannut omaa käyttöäni hänen juomismääriinsä ja tuntenut itseni aivan kohtuulliseksi käyttäjäksi.
Ehkä tämä häpeän käsittely kuuluu asiaan. Ehkä myös sen myöntäminen, että alkoholi oli isompi ongelma kuin myönsin sen olevan. Kuitenkin nyt kaikki on hyvin. Tuo kaikki on menneisyyttä ja minulla on loppuelämä aikaa elää toisenlaista elämää.