Että pieraisiko Tuija Piepponen Bumtsibumissa vuonna 1999?

On liuta asioita, joita mietiskelen usein. Kuten esimerkiksi kaikkea typerää ja huonoa sanomaani, tekemääni ja kirjoittamaani. Tietysti.

Sitten on Tuija Piepponen ja eritoten hänen vierailunsa takavuosien hittiohjelma Bumtsibumissa, jossa Marco Bjurström sanoi asioita kuten ”nami-nami” ja tanssi vimmatusti kansan rakastamien hittikappaleiden soidessa toinen toistaan karismaattisempien vieraiden tulkitsemina.

Männävuosina, kun elimme yhtenäiskulttuurin aikaa, koko kansakunta istahti samanaikaisesti saunanraikkaana katsomaan illan parhaaseen katseluaikaan televisiosta tulevaa Bumtsibumia.

Ja tästä syystä Tuija Piepponen vaivaa minua.

Kuvakaappaus google-hausta: Tuija Piepponen pieraisi Bumtsibumissa

Minulla on nähkääs vahva muisto siitä, että Piepponen on pieraissut Bumtsibumissa. En muista, oliko Piepponen Seppo Hovin vaiko Esa Niemisen joukkueessa kisaamassa, mutta muistikuvani on seuraava:

Piepponen pieraisee (ei mitenkään näyttävästi ja tahallaan vaan vahingossa) ja tokaisee jotain sellaista kuin: ”kaasua putiikkiin!”.

Muistoni tapahtumista on vahva. Mutta pieraisiko Piepponen todella koko kansakunnan silmien alla? Sitä olen pohtinut ja yrittänyt selvittää, mutta edes internet ei tiedä. Onko siis mahdollista, että muistoni on valetta? No, Piepponen on ainakin ollut vieraana Bumtsibumissa. Marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1999.

Olin silloin 13-vuotias seiskaluokkalainen. Takavuosien suosikkinäyttelijän (mahdollisen) televisiopierun haamu on siis vainonnut minua jo 26 vuotta.

Koska on kiistaton totuus, että Piepponen on kuin onkin ollut vieraana Bumtsibumissa, on mahdollista, että olen tulkinnut (tai olemme televisiota katsoneen perheeni kanssa tulkinneet) jonkin Piepposen toiminnan yhdistettynä kaasuun jollain tapaa viittaavaan lausahdukseen niin, että jaahas, Piepponen pieraisi Bumtsibumissa.

Mikä on totuus? Onko totuus tuolla ulkona?

Pieraisiko Tuija Piepponen Bumtsibumissa vuonna 1999?

Hyvinvointi Ajattelin tänään Syvällistä

että nukketeatteri saattoi palauttaa uskoni ihmisyyteen

Yllätyin tuossa taannoin kyynelehtimällä onnesta. Istuin nukketeatterin hämärässä katsomossa perheeni kanssa ja koin suunnatonta onnea. Täsmennettäköön, että ihan vähän vain silmä kostui, ettei kukaan nyt kuvittele jotain suurta elokuvallista onnen itkua, mutta kyllä piti silmäkulmaa kämmensyrjällä pyyhkäistä.

Kyyneleet tulivat näennäisen pienestä, mutta valtavan suuresta asiasta: huomioon otetuksi tulemisen tunteesta. Siitä, että lavalla olevat ammattilaiset olivat käyttäneet mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan saadakseen pienet lapset ilahtumaan ja kokemaan jotain uutta ja vangitsevaa. Sylissäni istunut jälkeläiseni hihkui ilosta ja innostuksesta, kun lavalla viuhuivat värit, muodot ja valot hänelle uusien ja erilaisten äänten säestäminä.

Tällainen huomioon ottaminen on arjessa melko vieras kokemus, sillä useimmiten arki tarjoaa tyystin muuta. Ja minähän muuten luulin vihanneeni ihmisiä jo ennen lapsen saamista, mutta olin väärässä. Lapsen saamisen jälkeen tämä vihani on nimittäin syventynyt entisestään.

Ehkä siinä on kyse myös pettymyksestä, näkymättömyyden kokemuksesta, merkityksettömyyden tunteesta. Sillä asuttamani kaupunki on rakennettu autoille ja ihmisille, jotka kulkevat vain omilla jaloillaan, eivätkä tarvitse liikkumiseensa hissejä, luiskia tai tilaa.

Hissejä, luiskia ja tilaa liikkumiseensa tarvitsevat puolestaan joutuvat toistuvasti kiertämään ja odottamaan hissejä ja odottamaan hissejä ja odottamaan hissejä ja sitten pyytämään, että anteeksi voisitteko (siirtyä vittuun siitä pyörille, pyörätuoleille ja lastenvaunulle varatusta tilasta), hei voisinko (mahtua esimerkiksi hissiin eli voisitteko tehdä tilaa tähän aika tyhjään hissiin perkele), mahtuisimmekohan (tästä oviaukosta jonka jostain syystä saatana tukitte) ja niin edelleen ynnä nippu vihamielisiä kysymysmerkkejä.

Tie tys ti tähän lapsen kanssa liikkumisen yhtälöön kuuluu myös tuon niin kutsutun perus-ei-vittu-ihmiset -turhautumisen lisäksi univaje sekä alituisen valppaana olemisen (jaaha onko jälkeläisellä nälkä, kuuma, tarve uudelle vaipalle tms yms jne) lisäämä kuormitus eli toisinaan kamelin selkä on katketa mitä pienimmistä asioista, mutta ihmisiä siis vihaan.

Ja joo toki tulee yllätyksiä, kuten joku satunnainen ovea auki pitävä ihminen, hissiin vielä yksille vaunuille tilaa tekevä tyyppi, eli siis joku muuten vain tavallisella tavalla muut ihmiset huomioiva lajitoveri. Ne yllätykset ilahduttavat ja saavat kyseenalaistamaan omaa vihaani, että ovatko asiat tosiaan näin huonolla tolalla, että eivätkö ihmiset kuitenkin pääasialli— jossain määrin ole aika mukavia? Mutta niin, nämähän ovat aina yllätyksiä.

Niin oli nukketeatterikokemuskin. Ja siellä ymmärsin, että lapsille taidetta tekeviä ihmisiä minä rakastan. He ottavat yleisönsä äärimmäisen vakavasti, mutta tekevät sen ottamatta itseään liian tosissaan. Nukketeatteri palautti uskoni ihmisiin ja ihmisyyteen, ainakin joksikin aikaa.

(Esitys oli Nukketeatteri Sampon Vallaton viuhka.Ihastuttava myös näin aikuiselle.)

Suhteet Mieli Lapset Ajattelin tänään