että nukketeatteri saattoi palauttaa uskoni ihmisyyteen
Yllätyin tuossa taannoin kyynelehtimällä onnesta. Istuin nukketeatterin hämärässä katsomossa perheeni kanssa ja koin suunnatonta onnea. Täsmennettäköön, että ihan vähän vain silmä kostui, ettei kukaan nyt kuvittele jotain suurta elokuvallista onnen itkua, mutta kyllä piti silmäkulmaa kämmensyrjällä pyyhkäistä.
Kyyneleet tulivat näennäisen pienestä, mutta valtavan suuresta asiasta: huomioon otetuksi tulemisen tunteesta. Siitä, että lavalla olevat ammattilaiset olivat käyttäneet mielikuvitustaan ja ammattitaitoaan saadakseen pienet lapset ilahtumaan ja kokemaan jotain uutta ja vangitsevaa. Sylissäni istunut jälkeläiseni hihkui ilosta ja innostuksesta, kun lavalla viuhuivat värit, muodot ja valot hänelle uusien ja erilaisten äänten säestäminä.
Tällainen huomioon ottaminen on arjessa melko vieras kokemus, sillä useimmiten arki tarjoaa tyystin muuta. Ja minähän muuten luulin vihanneeni ihmisiä jo ennen lapsen saamista, mutta olin väärässä. Lapsen saamisen jälkeen tämä vihani on nimittäin syventynyt entisestään.
Ehkä siinä on kyse myös pettymyksestä, näkymättömyyden kokemuksesta, merkityksettömyyden tunteesta. Sillä asuttamani kaupunki on rakennettu autoille ja ihmisille, jotka kulkevat vain omilla jaloillaan, eivätkä tarvitse liikkumiseensa hissejä, luiskia tai tilaa.
Hissejä, luiskia ja tilaa liikkumiseensa tarvitsevat puolestaan joutuvat toistuvasti kiertämään ja odottamaan hissejä ja odottamaan hissejä ja odottamaan hissejä ja sitten pyytämään, että anteeksi voisitteko (siirtyä vittuun siitä pyörille, pyörätuoleille ja lastenvaunulle varatusta tilasta), hei voisinko (mahtua esimerkiksi hissiin eli voisitteko tehdä tilaa tähän aika tyhjään hissiin perkele), mahtuisimmekohan (tästä oviaukosta jonka jostain syystä saatana tukitte) ja niin edelleen ynnä nippu vihamielisiä kysymysmerkkejä.
Tie tys ti tähän lapsen kanssa liikkumisen yhtälöön kuuluu myös tuon niin kutsutun perus-ei-vittu-ihmiset -turhautumisen lisäksi univaje sekä alituisen valppaana olemisen (jaaha onko jälkeläisellä nälkä, kuuma, tarve uudelle vaipalle tms yms jne) lisäämä kuormitus eli toisinaan kamelin selkä on katketa mitä pienimmistä asioista, mutta ihmisiä siis vihaan.
Ja joo toki tulee yllätyksiä, kuten joku satunnainen ovea auki pitävä ihminen, hissiin vielä yksille vaunuille tilaa tekevä tyyppi, eli siis joku muuten vain tavallisella tavalla muut ihmiset huomioiva lajitoveri. Ne yllätykset ilahduttavat ja saavat kyseenalaistamaan omaa vihaani, että ovatko asiat tosiaan näin huonolla tolalla, että eivätkö ihmiset kuitenkin pääasialli— jossain määrin ole aika mukavia? Mutta niin, nämähän ovat aina yllätyksiä.
Niin oli nukketeatterikokemuskin. Ja siellä ymmärsin, että lapsille taidetta tekeviä ihmisiä minä rakastan. He ottavat yleisönsä äärimmäisen vakavasti, mutta tekevät sen ottamatta itseään liian tosissaan. Nukketeatteri palautti uskoni ihmisiin ja ihmisyyteen, ainakin joksikin aikaa.
(Esitys oli Nukketeatteri Sampon Vallaton viuhka.Ihastuttava myös näin aikuiselle.)
