Miksi vertaan..

Käydään paljon kerhoissa ja muskarissa joissa on saman ikäisiä lapsia kun meidän lapset.
 
Esikoinen on aikava, osaa hienosti asioita mutta petrattavaa on tavaroiden jakamisessa  ja toisten lasten kanssa leikeissä.
No harva 2,5vee kai innoissaan jakaa itselleen tärkeitä leluja. Usein vahdin nukkevauvaa vaunuissa kun neiti leikkii juna radalla ja auta armias jos joku koskee niihin tulee kamala metakka.
 
Välillä mietin, miks tuo lapsi ei voi osata jakaa niinkuin tuo toinen. Vaikka mä olen koittanut sitä opettaa. Miksi se huutaa niin et meinaa verisuoni katketa päästä.. No siks kun se harjoittelee vasta noita taitoja joku hiljaisempi lapsi vois tyytyä kohtaloon kun vaunut vietiin eikä nosta siitä meteliä.
 
Kaikista vaikeinta välillä on, kun alan verrata poikaani muihin ikätovereihin. Jota ei TODELLAKAAN pitäisi tehdä. Jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiin ja vielä jos on poikeeuksia se kehitys voi tulla hitaammin ja näin meillä.
Muut saman ikäiset, kääntyvät, tutkivat leluja, nappaa kiinni omista varpaista ja repii sukkia pois. Tekee kaikkea sitä mitä ”normaali” pian puoli vuotias tekee.
 
Meidän pieni makaa patjan päällä ja ihmettelee kovasti muiden menoa nyrkki suussa. Vispaa jalkoja kovasti mutta jumppa ei oo ottanu tehotakseen eikä ne kädet löydä jalkoja, jotta sen sukan suuhun saisi revittyä.
 
Välillä alkaa ahdistaa niin et tuntuu kun haluaisin vaan lähteä kotiin ja pysyä siellä.
 
Onneksi kuitenkaan en jatkuvasti tee tätä, tulisin hulluksi, mutta tänään se taas iski. Vauvoja oli joka puolella. Kuullostan varmaan kamalalta äidiltä, kuka vertaa lapsiaan toisiin..
 
Seuraavassa hetkessä olen niin onnellinen siitä kaikesta mitä poika jo osaa ja mitä on saatu aikaan enkä vertaa häntä kehenkään, annan kaiken tapahtua omalla painollaan.
 
Mieheni sanoo aina, kaikki tulee aikanaan, kävelee vaikka kolme vuotiaana vasta.
Mä ajattelen näitä asioita joka ikinen päivä. Mietin miten kehitys etenee ja osaako tää poika istua yksivuotis syntymäpäivänään, syömässä synttäri kakkua.
No mitä väliä jos ei osaa, onhan meitä kaksi vanhempaa istukoon toisen sylissä ja toinen auttaa maistamaan kakkua.
 
Koskaan esikoisen aikaan en miettynyt moisia, neiti oppi kaiken ennen aikojaan ja koko raskaus ajan hoin itselleni sitä etten voi verrata näiden kahden kehitystä toisiinsa.
Tuntuu et tietyt asiat on helpommin sanottu kuin tehty.
 
Usein mietin näitä asioita kun lapset nukkuu. Kun poika on päiväunilla.. Kun hän herää kaikki ajatukset katoaa. Meidän poika on uskomaton hurmuri, hän hymyillee leveästi, naureskelee kun joku on oikein hauskaa ja juttelee niin paljon kun hänelle vaan jaksaa jutella.
 
Päätän välillä et lopetan huolehtimisen etukäteen, oon miettinyt jo kouluun asti kaiken.. Joskus mietin mitä muut ihmiset mahtaa ajatella..
Miksi mä teen näin, stressaan itteni uuvuksiin asioista joista ei vielä voi tietää mitään ja muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä. Pitäs osata elää hetkessä ja nauttia pienestäkin asioista, kun katson lapsiani se onnistuu ja kun talo hiljenee ajatusten ryöppy on välillä niin mahdottoman ahdistava. Eikä ole ketään lähellä joka kokisi samaa, jonka kanssa purkaa välillä. 
 
Nytkin kirjoitan tätä kun nämä pienet nukkuvat. Pian taas kaikki typerät asiat unohtuu kun saan leveän hymyn ja pyynnön äiti voidaanko katsoa pipsa possua ja syödä sohvalla välipalaa. Ja se pieni ihana ääni sanoo ”äiti minä rakastan sinua” vielä joku päivä saan kuulla nuo sanat kahdesta suusta.
 
Kun antaisin vaan mielelleni rauhan ja osaisin elää hetkessä, nauttien tästä mitä minulla on. Ilman että vertaan lapsiani toisiin. He ovat täydellisiä juuri nyt, juuri tällaisina kun he ovatkin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *