Tästä matkamme alkoi. Unelmia kohti, pelon yli.
Toinen lapsi oli haaveissa ja elokuussa17 kamala vatsan turvotus ja epämukava olo osoittautui positiiviseksi raskaustestiksi.
Ensimmäinen tunne oli onni. Olo oli sekava ja jännittynyt.
Kävin lääkärissä todella pahan turvotuksen vuoksi. Kerroin tehneeni juuri positiivisen testin. Lääkäri ohjasi minut tarkempiin tutkimuksiin sairaalaan koska oireet voisivat johtua kromosomi häiriöstä jolloin lapsi ei tulisi selviytymään edes ensimmäiseen ultraan asti. Olin täysin shokissa itkien soitin miehelleni pääsisikö mukaan sairaalaan. Loppuen lopuksi oireet kirjattiin normaaleiksi raskaus oireiksi. Seuraavat 6 viikkoa pelkäsin lapseni elämän puolesta. Kärsin kovasta pahoinvoinnista ja kuulinkin usein ”kun äiti voi huonosti, vauva voi hyvin”.
Istuin odotushuoneessa mieheni kanssa odottaen rv12 ultraa. Olin niin jännittynyt etten pystynyt puhumaan ja tuntui, että kyyneleet valuvat väkisin pitkin poskea. Kätilö aloitti ultran, kävi sikiön huolellisesti läpi ja kertoi kaiken olevan hyvin. Onnen kyyneleet valui seuraavaksi pitkin poskea, olin niin helpottunut, lapsemme voi hyvin. Kätilö hymyili ja sanoi kaikki näyttää olevan kunnossa mutta takuu lappua täältä mukaan ei saa. Saimme paljon kuvia, kätilö oli onnessaan uudesta koneestaan.
Seuraava ultra oli rv 20. Enää ei jännittänyt, odotin innolla vain näyttääkö lapsi sukupuolta kun esikoinen piti jännityksessä loppuun asti. Minulla oli poika olo ja poikahan sieltä oli tulossa. Olimme niin onnellisia, meillä olisi täydellinen tyttö ja täydellinen poika. Hetken päästä maailmani pysähtyi hetkeksi kuitenkin muistan meille hoettavan, vielä ei kannata eikä tarvitse huolehtia. Pienen poikamme aivokammio oli max mitoilla. Saimme erityislääkärille lähetteen mutta se meni kahden viikon päähän joulun ja uudenvuoden vuoksi.
Erityislääkäri ultrasi vauvan aivokammiot, maksimi mitta on 10mm. Lääkäri sai mitaksi 11mm. Kyyneleet alkoi valua, en voinut pidättää, lääkäri tökkäsi mua kun makasin sängyllä itku kurkussa, ”hei ei kannata olla huolissaan” ja huikkasi kätilölle, soita sikeen aika. Mietin vaan mikä sike. Kätilö lopetti puhelun ja sanoi teille on aika heti huomenna. Siitä se pyöritys sitten lähti.
Sikessä eli sikiötutkimus yksikössä naistenklinikalla ultrattiin aivokammiot. Ne olivat laajat noin 12mm. Lääkäri määräsi magneetti kuva tutkimuksen, johon pääsimme viikon päästä. Keskiviikko aamuna menin pelon sekaisin tuntein magneetti kuviin, koko kuvauksen ajan mietin vain kumpa vauva olisi oikeassa asennossa ja mitta saataisiin niin hyvin kun voi ja huomattaisiin että kaikki tämä on turhaa. Odotimme päivän ja iltapäivästä sikeen ultraan ja kuulemaan kuvien vastaukset.
Magneetti kuvissa epäilyt vahvistui kumpikin aivokammio oli normaalia laajempi 14mm. Kun pääsin ovesta ulos lyhistyin, itkin ja huusin. Näin lasioven toisella puolella äidin vastasyntyneen vauvan kanssa ja mietin miksi helkkarissa mulle käy näin. Minäkin tahdon vauvan,terveen vauvan syliini.
Pääsimme puhumaan perinnöllisyys lääkärin kanssa jossa ajatukset selkiintyi. Tilanne ei ehkä olisi niin paha etten saisi poikaani syliin. Mutta kukaan ei osannut sanoa onko tämä ihan pikku juttu vai osa isompaa kehityshäiriötä. Aika varmasti luvassa olisi hidasta motorista kehitystä ja oppimisvaikeuksia näiden lisäksi epilepsia on hyvin yleinen. Mutta luvassa voisi olla mitä tahansa. Pelon sekavin tuntein haimme valviran lupaa keskeytykseen koska päiviä oli kokonaiset kaksi aikaa jos se olisi päätöksemme. Otin niin paljon asioista selvää päivän aikana kun suinkin pystyin. Soitin miehelle töihin itkien mitä teemme ja aamulla soitin etten tule raskauden keskeytykseen. Tunteet meni laidasta laitaan ja oli elämäni kamalin hetki. Lapsemme elämä oli käsissämme.
Päätöksen jälkeen alkoi ultraus rumba. 2-3 viikon välein poikaamme ultrattiin ja joka kerta aivokammiot kasvoivat, tasaisesti 2-3mm. Joka kerta oli täynnä tuskaa ja epätietoa. Joka kerta ennuste mahdollisemman terveestä lapsesta väheni. Viimeisessä ultrassa kammiot olivat jo 30mm, kun pojan suuren paino arvion ja aivokammioiden takia päätettiin käynnistää synnytys rv38.
Koko raskaus aika oli helvettiä jota en toivoisi kenellekkään. Ikinä.
Usein kuulimme sanonnan, kellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Välillä mietin etten jaksa kannatella tätä kaikkea.