Ensimmäinen viikko ja ensimmäinen asuinpaikan vaihdos on takana. Olemme kotiutuneet ihan mainiosti ja ympärillämme olevat ihmiset ovat selkeästi tehneet lähes kaikkensa, jotta elämämme alkaisi sujumaan Patanissa.

Ihminen on niin mukautuvainen, että ei tämä ollutkaan niin pahan shokki kuin olimme odottaneet. Tosin, mitä jos ympäristömme olisi vielä alkeellisempi, mitä se silloin olisi? Siitä saimme ehkä pienen maistiaisen Lalitpur Nursing kampuksella, jonka saniteettitilat muistuttivat… … no siis ne olivat betonikuutioita reiällä. Suihkutilat olivat samanlaisia mutta niissä oli hanat ja suuttimet. Alkoi harmittaa, että valitti itse kylmistä öistä. Onhan meillä vaatteita ja pipot. Makuupussitkin käytiin ostamassa, ne oli 5/5 tässä kohtaa. Ei täällä siis ole kylmempi kuin Suomessa, vaan kosteaa. Taloissa ei ole lämmityksiä ja ikkunoissa vain yksi kerros, kosteus tiivistyy sisään ja kylmä seiniin. Do the math.

Aloitimme työskentelyn Patanin sairaalassa teho-osastolla. Ei siitä juuri sen enempää, sillä meiltä on tulossa toinen blogi, joka käsittelee lähes ainoastaan työskentelyämme harjoittelussa. Linkittelen sen kyllä.

Kaikki tekeminen vie aluksi ihan tuhottomasti aikaa. Aluksi meillä oli suihkupäivä, ruoan teko päivä jne. Nyt voidaan jo käydä töissä, tehdä ruoka ja juosta suihkuun. Aamukahvit ollaan suomalaisittain keitetty aamuisin ja kävelty töihin. Matka vie usein kävellenkin oletettua kauemmin, sillä liikenne ja teiden kunto viivyttää matkaa.

Sähköjohdot roikkuvat suristen kaduilla niin alhaalla, että niihin törmää. Samoin aitojen piikit, naulat jne ovat nähtävästi tapa saada uusi kampaus. Ehkä odottamattomin näky oli se, että hitsauksen kipinät lensivät ylhäältä alas suoraan päälle. Kypäräpakkoa puoltaa sekin, että oviaukot, portaikot ja tukipuomit saattavat olla niin alhaalla, että päivän reisitreenit tulee taatusti tehtyä!

Maailmalla vellova Korona tuo oman mausteensa, sillä meille pitäisi kuukauden kuluttua saapua vieraita Suomesta ja Nepal sulkee oviaan matkailijoilta. Tämän lisäksi Kathmandu Post uutisoi 70% ainoastaan Koronasta ja sen leviämisestä lähinnä turistien kautta. Meidän kanssa muutenkin kaikki paikalliset haluavat keskustella Koronasta. Toivottavasti tilanne rauhoittuu nopeasti.

Ei tämä pelkkää kurjuutta ole. Kahtena blondina saadaan kävellä ilman sen kummempaa hätää. Ihmiset saattavat hieman tuijottaa ja jotkin naurahtaa meille mutta eivät ole millään tavalla uhkaavia. Päinvastoin. Meitä autetaan ja kaikki haluavat, että meillä on tarvitsemamme. Pimeälläkään ei ole tarvinnut pelätä kulkea kotiin (ei äiti, ei riekuta yötä myöten vaan ihan pari kertaa vaan ollaan tultu, kun on säkkipimeää klo 18). Ruoka on hyvää ja väliaikaisessa majoituksessamme juuri nyt on käytännössä kaikki mukavuudet. Esim. ilmalämpöpumppu!! Päivällä on +19 lämmintä ja puolipilvistä näin keväällä.

Isoista kaupoista saa kaikkea. Tai sitten meidän lähikauppa on ihan super hyvin varusteltu. Löytyy Niveaa ja Kitkatteja. Kenkäkaupasta voi ostaa Niket tai Kniet.

Maku ja lompakko kysymys.

Toistaiseksi ollaan reilusti plussan puolella. Vielä on totuttelua ja varmasti enemmän nippeliä luvassa blogiin, kunhan saadaan karistettua pahimmat länkkäripölyt ja rennompi Nepali ”moodi” päälle 😊

”Far and away the best prize that life has to offer is the chance to work hard at work worth doing” – Theodore Roosevelt

Yli vuoden kestänyt suunnittelu alkaa konkretisoitua, sillä parin tunnin kuluttua pitäisi lähteä lentokentälle. Vaikka selvittely ja suunnittelu on aloitettu ajat sitten, kiire tuli. Mitä muuta, kuin pari koulutyötä on vieläkin tekemättä – paha sanoa? Selvinnee.

Tarkoitus on suorittaa kaksi sairaanhoidollista harjoittelua Kathmandussa sekä osallistua DVINE -hankkeeseen (https://dvine.diak.fi/). Järjestelyt ovat vieneet uskomattoman paljon aikaa. Helpolta tuntuvat tehtävät ovat vieneet tunteja, sillä asioiden hoitaminen ei suju ihan samaan malliin kuin haluaisi. Pelkästään majoitusten löytäminen, selvittely sekä sijaintien pohtiminen oli ”pienehkön” työn ja tuskan takana. Aina kun ei ole mahdollisuutta tehdä vain ja sitä yhtä asiaa pitemmälti.

Viimeisen vuoden aikana on tullut käytyä läpi varmaankin kaikki mahdolliset tunneskaalat jotka kiertävät kehää. Innostuksen hetkellä oli tyytyväinen itseensä, että ei luovuttanut pelon keskellä. Ahdistuksen lisääntyessä on tullut monta kertaa mietittyä, että mitä ihmettä sitä on tullut ajatelleeksi. Olen lohduttanut itseäni sillä, että tämän läpikäyminen on todennäköisesti kohdallani se helpompi tie. Minulle tarjotaan mahdollisuutta, johon tarttuminen oli äärimmäisen helppoa. Se suorastaan tipahti syliini. Mikäli en tätä edes yrittäisi, olisi harmitus varmasti sitä luokkaa, että se kestäisi pidempään kuin tämä projekti yhteensä.

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että tilaamani dollarit pitäisi tajuta noutaa lentokentältä. Hassua, että sellaisen asian voisi unohtaa mutta viikko on ollut niin super hektinen, että kyseinen asia tuntuu lähes mitättömältä. Asiahan on helposti korjattavissa myöhemminkin.

Jos jotain positiivista juuri nyt pitäisi hakea, niin luotan siihen, että Qatar lentoyhtiönä tarjoaa sujuvan menomatkan. Vielä kun saadaan kaikki tavarat mahtumaan niin ollaan jo menossa…