Popmusiikki ja kurjuuden maksimointi

High Fidelity on tunnetusti kaikkien musanörttien suosikkileffoja. Yhdessä elokuvan siteeratuimmassa repliikissä pohditaan popmusiikin syvintä olemusta osuvasti:

”What came first, the music or the misery? People worry about kids playing with guns, or watching violent videos, that some sort of culture of violence will take them over. Nobody worries about kids listening to thousands, literally thousands of songs about heartbreak, rejection, pain, misery and loss. Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?”

Olen itse malliesimerkki ihmisestä, joka valitsee takuuvarmasti alakuloisena soundtrackin, jonka turvin voi vajota vielä syvemmälle murheen upottavaan suohon. Ehkäpä kyse on siitä, että on jotenkin lohdullista tuntea hetken verran yhteenkuuluvuutta maailman muiden surumielisten kanssa. Että on sitä hitto vie muutkin olleet joskus vähän eksyksissä. Toinen koulukunta on sitä mieltä, että on suorastaan emämunaus kuunnella synkkää musiikkia apeassa mielentilassa. Miksi maksimoida tieten tahtoen kurjuuttaan, kun maailma on pullollaan hyvän mielen kappaleita?

Niin tai näin, olen vakuuttunut siitä, että musiikki voi kannatella ihmistä vaikeina aikoina.  Kun mielen valtaa haikeus,  painan luurit korville ja katoan ainakin hetkeksi toiseen paikkaan.