Ensimmäisen vuoden aikana lapsi saavuttaa monia kehityksen merkkipaaluja, joita kirjataan vauvakirjaan päivämäärien tarkkuudella. Yksi odotetuimmista kehitysvaiheista on lapsen lähtiessä omatoimisesti liikkeelle ja laajentaessaan näin maailmaansa. Meillä odoteltiin ryömimisen oppimista innolla ja isoisää myöten ryömimme lattialla mallintaaksemme tätä vallankumouksellista tapaa vaihtaa maisemaa, mutta meidän seikkailijalla ei kuitenkaan ajatukselle lämmennyt. Luonteeltaan lapsemme on aina ollut tarkkaileva, rauhallinen ja varman päälle pelaaja. Kun eteenpäin pääseminen ei ryömimällä onnistunut, ei viilipyttymme turhautunut, vaan suuntasi huomionsa muihin kiinnostaviin asioihin.

Kierimisen opittuaan 6kk:n iässä maisema vaihtui päätä kumauttaen lattiaan ja kiepsahtaen ympäri. Tätä jatkui useamman kuukauden ja ryömiminen ei tuntunut kiinnostavan lainakaan, vaikka sitä koitimme kovasti ohjata. 7-9kk iässä ilmaisimme huolemme neuvolassa liikkumisen suhteen, mutta jokaisella käynnillä asia jätettiin seurantalinjalle ja tietoa haimme neuvolan sijasta netin syövereistä. Törmäsimme aina vain artikkeleihin, joissa kerrottiin vaihtoehtoisista tavoista liikkua. Ryömijät, kierijät ja peppukiitäjät – kaikki tuntuivat olevan hyväksyttäviä tapoja liikkumisen suhteen, tärkeintä, että lapsi liikkuu jollain tapaa. Perhesivustojen artikkelit saivat hieman luottamaan tulevaan ja siihen, että kehitys on normaalia. Taustalla kalvoi kuitenkin koko ajan huoli. Pystyasentokaan ei vielä lastamme houkutellut ja neuvolassa emme läpäisseet pystyyn nostaessa jalalle varaamisen testiä lainkaan ennen 11kk ikää, vaan näimme jokaisella testikerralla nuo ihanat pienet nilkat täydellisessä ballerinan asennossa varpaita myöten. Tuolloin 7kk iässä asiaa ei kuulemma tarvinnut murehtia. Neuvolakorttiin kirjattiin jälleen ”seurataan”.

Olimme kuitenkin neuvolan tarkassa kontrollissa ainakin käyntikertojen suhteen. Siinä missä normaaliprotokollan mukaan neuvolakäynnit harvenevat 6kk jälkeen ollen joka toinen kuukausi, kävimme kontrollissa joka kuukausi tai jopa kolmen viikon välein. Liikkumisen lisäksi kasvukäyrämme eivät olleet suotuisat. Kiinteiden ruokien kanssa kohtasimme seinän siirryttäessä karkeampiin koostumuksiin. Lapsellamme tuntui olevan herkkä oksennusrefleksi (ei refluksia) ja ruoka oksennettiin ulos mahalaukun nesteitä myöten pahimmillaan kolme kertaa päivässä. Maito tuntui olevan ainut mikä pysyi sisällä sileiden soseiden ohella, mutta neuvolan suunnasta tullut paine harjoitella haastavampia koostumuksia ajoi tilanteemme päivittäiseen hirvitykseen. Ruokailutilanteet muuttuivat todella stressaaviksi peläten oksennuskaaosta, mutta samalla kalvoi huoli lapsen painonkehityksestä. 7-10kk iässä lapsemme paino ei juurikaan noussut ja joidenkin kontrollien välissä jopa laski useilla sadoilla grammoilla. Painokäyrä näytti merkittävästi alipainoa lapsen kuitenkin kasvaessa pituutta tasaisesti koko ajan. Neuvolan suunnasta oltiin kuitenkin huolissaan painosta, mikä lisäsi enenevissä määrin painetta merimiespatojen ja kanamuhennosten suuntaan. Sormiruokailukin koostui lähinnä muutamista onnistuneista maissinaksuhetkistä. Tein tuohon aikaan Facebookin ryhmään aloituksen aiheesta kainosti vertaistukea rivien välistä toivoen, mutta suurin osa kommenteista oli siihen herkkään ja synkkään mielentilaan liian kaikkitietäviä. Kireää kielijännettä moni esitti varmaksi syyksi tilanteellemme suun alueen yliherkkyyksien ohella, mutta neuvolasta asiaan ei juurikaan otettu kantaa näitä pohtiessamme myös siellä ääneen. Yksityiselle emme tässä vaiheessa lähteneet vielä näytille, mutta se oli aina seuraavana vaihtoehtona, jollei seuraavalla neuvolakäynnillä asiat etene.

Neuvolatyöntekijämme vaihtui tuona aikana useaan kertaan ja aina jouduimme kertomaan tilanteemme uudelleen ja uudelleen. Käynnit olivat henkisesti rankkoja ja ne menivätkin lähinnä itkien huolesta ja selviytyessä. Olimme huolissamme motorisen kehityksen haasteista, lapsen kasvusta ja Google tuntui auttavan meitä enemmän kuin neuvola. Tosin Google esitti myös hakutuloksissaan ne radikaalimmatkin vaihtoehdot, joita tietenkin yhdistelin yön pimeinä tunteina oirekuvausten perusteella omaan lapseemme. Voisiko lapsellamme olla jokin haastava neurologinen sairaus, joka pian yllättäisi meidät puun takaa ja muovaisi tulevaisuuden kertalaakista? Selittäisikö jonkin sairaus kaikki haasteemme motoriikan ja ruokailujen kanssa?

Kysyimme tuolloin ystäviltämme miten heidän neuvolakäynneillä arvioidaan lapsen liikkumista ja motoristen taitojen kehitystä ja saimme kadehdittavia vastauksia. Siinä missä meidän käynneillä arviointi tapahtui vanhemmalta asioista vain kysyen ja kirjaten koneelle, muualla kontattiin yhdessä lapsen kanssa matolla, testattiin ja houkuteltiin taitoja esiin ja annettiin vanhemmille vinkkejä miten tukea vielä paremmin lapsen kehitystä. Esikoisen vanhempana tuntui mahdottomalta arvioida itse meneekö jokin asia ”oikein” tai lapsen kehitystä tukevalla tavalla. Jouduimme yhdellä neuvolakäynnillä pyytämään erikseen voisiko neuvolatyöntekijä katsoa lapsemme jalkoja ja arvioida voimakasta ojennusta seisoma-asentoon nostaessa. Saimme osaksemme ihmettelyä ja kummastelua tilanteeseen ”onpas kyllä jännä” ”ojentaapas kyllä voimakkaasti, ohhhoh”, mutta meille ei tilanteessa muuta tarjottu, Ei rauhoittelevaa ymmärrystä tai tilanteen haltuunottoa, ei oikein mitään, mikä olisi helpottanut omaa huolta. Työskentelen itse myös sosiaali- ja terveysalalla ja ymmärrän kyllä, ettei neuvolatyöntekijä voi ryhtyä diagnosoimaan mitään ja sanoissaan on oltava varovainen, mutta olisin kaivannut siinä tilanteessa rauhoittavaa otetta – ”Ymmärrän huolenne ja voisimme laittaa asian eteenpäin esimerkiksi neuvolalääkärille arvioitavaksi”. Jo tämä asian delegoiminen omista käsistä eteenpäin olisi meille riittänyt.  Tämä keskustelu asian eteenpäin viemisestä tuli meidän kohdallemme kuitenkin vasta lapsemme ollessa 10kk iässä.

Lapsen kehityksen kerrotaan olevan hyvin yksilöllistä, mutta samaan aikaan tuntui, ettei lapsemme riitä täyttämään ikätasoisia standardeja, joita arvioitiin ”joko hän osaa asian x?” -kysymyksillä. Monta kertaa peräkkäin vastatessasi ”Ei”, alkaa tilanne tuntua surulliselta.  Yhden itkuisen neuvolakäynnin aikana sain pöydän toiselta puolelta orastavan, apua tarjoavan kysymyksen ”Näen, ettei sinulla äiti ole kaikki hyvin, voiko jotenkin auttaa?”. Tähän kysymykseen en osannut vastata. En tiennyt miten tilannettamme olisi siinä hetkessä voinut auttaa. Jälkeenpäin ajateltuna tuntui, että vastuu oli täysin minulla ja minun olisi pitänyt tietää miten lapsemme asioissa edetään seuraavaksi. Mutta en tiennyt, en todellakaan tiennyt ja se ahdisti. Vieläkin kurkkua kuristaa miettiä viime loka-marraskuun ajan pimeiden aamujen neuvolakäyntejä, jolloin olimme niin hukassa. Tunsin olevani huono äiti ja vanhempi lapsellemme, kun en osannut ratkaista tilannettamme.

Varmasti maassamme on todella paljon osaavia neuvolatyöntekijöitä ja vanhemmat tulevat esimerkillisesti kuulluksi kysymystensä ja huoliensa kanssa, mutta me koimme jäävämme yksin. Kaikki oli vanhemmuuden ensikertalaisille uutta ja kaikki uusi tuntui samalla olevan todella vaikeaa ja haasteellista.

Jos joutuisin nyt samaan tilanteeseen ja samaan hetkeen huoliemme kanssa, olisin vahvempi, olisin enemmän lapseni oikeuksia puolustava ja olisin siinä tilanteessa enemmän äiti. Vaatisin asioiden eteenpäin viemistä ja reagointia huoliimme, mutta silloin en sitä osannut. Tämä harmittaa minua kovasti, sillä jos olisin osannut edes hieman paremmin, olisimme saattaneet päästä aiemmin sen avun pariin mitä tarvitsimme ja lapsemme kehitystä olisi pystytty tukemaan varhaisemmassa vaiheessa. Toivon todella, että joku toinen vanhempi osaa vastaavassa tilanteessa olla vahvempi.