Rakasta ehdoitta

Kymmenen kuukauden neuvola pelotti, kauhistutti ja ahdisti ennakkoon valtavasti. Kaikissa merkinnöissä 10kk oli asetettu takarajaksi ja pelolla odotimme josko nyt alkaisi myös neuvolan puolelta löytymään keinoja tilanteeseen. Edelleen vahvasti pyörittiin eteenpäin, mutta myös hieman ryömien vaihtui maisema päivittäin. Syöminen oli vaihtelevaa ja stressaavaa niin vanhemmille, kuin vauvalle. Pelkoa lusikoitiin suuhun ja sitä saatiin myös ulos melkein päivittäin pöydät lainehtien.

Neuvolakäynti oli sanalla sanoen kamala. Edelleen jouduin vastaamaan yhtenään ”ei” kysyttäessä joko lapsemme osaa sitä ja tätä ja tuntui kuin lapsemme ei kelpaisi millään järjestelmän asettamiin standardeihin. Lopputuloksena oli itkua, itkua ja itkua. Neuvolatyöntekijä havaitsi kyllä huoleni, mutta jälleen kerran en osannut vastata miten hän tilannetta voisi auttaa. Lopulta sain kysymyksen ”Haluatko, että teen lähetteen fysioterapeutille?” Vastasin tähän myöntävästi kyynelten seasta, vaikka samalla sisällä kuohui raivo siitä, että jälleen kerran kaikki oli minun vastuulla äitinä. Kyse ei tilanteessamme ollut siitä, että terveysalan ammattilainen olisi arvioinut tilannetta oman ammattitaitonsa puitteissa ja suositellut fysioterapiaa sen perusteella, vaan kyse oli siitä, että haluanko minä ja näenkö äitinä asian tarpeelliseksi. Ymmärrän, että asiat eivät ole mustavalkoisia, mutta olisin toivonut tässä vanhempaa kannanottoa ja ammattilaisen mielipidettä. Toki lasten kehitys on yksilöllistä, mutta huoli oli ollut läsnä jo pidemmän aikaa ja tuntui, ettei neuvolatyöntekijällä ollut antaa meille mitään apua, joten peliliikkeen olisi voinut tehdä.

Saimme lähetteen neuvolan lääkärille ja fysioterapeutille. Lääkäriaika oli muutaman päivän kuluttua ja jälleen saimme todistaa erikoisen suhtautumisen tilanteeseemme. Lääkäri oli selkeästi kiireinen ja kysyikin meiltä heti huoneeseen astuttuamme ”mikäs teillä on kun on pitänyt saada tämä ylimääräinen lääkärin kontrolli?”. Selitettyämme huolemme lääkäri kyllä tutki, mutta myös ihmetteli lapsemme voimakasta nilkkojen ojennusta ja varaamattomuutta jaloille. Sanoin ääneen pelkäävämme lapsellamme olevan jotain neurologista oiretta, johon lääkäri kyllä tarttui antaen ymmärtää sen olevan hyvinkin mahdollista ja tekevän lähetteen yliopistollisen sairaalan lasten neurologian poliklinikalle.

Olimme helpottuneita, että saimme vihdoin lähetteen eteenpäin taholle, joka voisi tarkastella tilannettamme vihdoin kokonaisuutena ja uusin silmin. Toki olimme myös ennen kaikkea kauhuissamme ja Google savusi öisin hakien tietoa kaikista mahdollisista sairauksista ja oireyhtymistä.

Poliklinikalle aika järjestyi onneksi nopeasti juuri ennen joulua. Muistan tehneeni poliklinikkakäyntiä edeltäneenä iltana lumitöitä kirkkaassa pakkasillassa ja miettiväni saammeko huomenna kuulla jotain, mikä pysäyttäisi meidät täysin. Lumi oli jotenkin poikkeuksellisen raskasta, vaikka taisi todellisuudessa olla vain kevyttä pakkaslunta. Yritin rakentaa päässäni ajatusmallia siitä, etten voisi tilanteelle yhtään mitään, jos asiat olisivatkin huonosti. Se mitä voisin tehdä on rakastaa lastani ehdoitta, oli diagnoosi mikä tahansa. Niitä kahta sanaa toistelin mielessäni jokaisen lumikolallisen kohdalla ja yöllä tuijottaessani makuuhuoneen katon palovaroittimen vihreää valoa pimeässä. Rakasta ehdoitta.