Ikävästä

Nyyhkin varastetun polkupyöräni perään. Ikävöin loimulohta, korvapuusteja ja kesäistä Seurasaarta. Kanavoin kaipuuni hillittömään bodaamiseen. Viime päivät pähkinänkuoressa.

Pyöräni hävisi Wujiaochangin kauppakeskuksen edestä. Naps vain, ja vaijerilukko jäi makaamaan maahan. Rikospaikalla kohautin hartioitani ja otin taksin kotiin. Raivoagre iski vasta jälkikäteen. Polkupyörävarkaat ja -vandaalit ovat likaisinta ihmismutaa tällä planeetalla.

Ruokakaipuuni on noussut aivan uusiin sfääreihin. Olen erehtynyt ostamaan monenmonta kertaa supermarketin korvikejuustoja, singaporelaisen leipomoketju Breadtalkin höttöpullaa (ei yhtään sama) ja liian monta kuppia pahaa kahvia, vaikka tiedän, että pitäisi ottaa kiitollisena vastaan juuri ne maut, tuoksut ja kokemukset, jotka universumi päättää täällä eteeni ojentaa.

Shanghain sumusta voi saada syövän, mutta hengitän silti vihdoin syvään.

Olen päättänyt olla onnellinen siitä, että olen kaikista maailman kolkista juuri täällä. Syyt onneeni ovat juuri niin yksinkertaisia kuin syyt onneen nyt aina ovat.

Light-kokis on niin halpaa, että sitä voi hyvin juoda kolme pulloa päivässä. Työkaverimme pukeutuvat T-paitoihin, joissa lukee jotain aivan käsittämättömän huvittavaa love girlpower angel be with you forever -sanahelinää. Helteinen taivas repeää iltapäivisin ukkostamaan, kiinalaiset tanssivat kaikkien ostoskeskusten pihoissa, ja kotikadullamme Tianbao Lulla pelataan sulkapalloa kukonlaulusta iltamyöhään. Pienet, isot asiat.

En pyristele enää vastaan, vaan lasken päiviä.

Yhtä paljon niitä, jotka saan viettää tässä hullussa kaupungissa

kuin niitä, joiden jälkeen saan astua lentokoneesta takaisin kotiin.