Täällä ollaan, mustat silmänaluset ja meikkis

Pöyristyttävää

on sana, jota olen hokenut täällä koko ajan. Shanghaissa ei ole aluksi mitään järkeä, sitten voi jo vähän hengittää, ja kaupunki tulee kuulemma tutuksi kolmen kuukauden jälkeen. Minä vietän täällä kaksi, enkä aio lakata ihmettelemästä.

Nukun Iina-Karoliinan kanssa samassa sängyssä tekokuituisten täkkien alla. Pyörin kuin häkkärä ja yritän lusikoida Iina-parkaa joka yö. Ihmistä ei ole tehty nukkumaan yksin. Pahin jetlag on jo hellittänyt, mutta missään ei myydä kahvia, joten vireystilani keikkuu noin 25 prosentissa normaalista. En vielä tiedä miten päin olisin. Taksilla pääsen onneksi perille, kun näytän kuskille ostoskuitin kiinalaista osoitetta, sanon ”xie xie” ja hymyilen kauniisti.

Vaikka koko loppukesä olisi betoninharmaa, en oppisi kahta sanaa enempää kiinaa ja näkisin joka yö painajaisia lihalla maustetuista kasvisruoista, aion vakaasti pysyä yhtä virnuilevana kuin ennenkin.

Sillä ei ole

mitään niin jännää

kuin olla nainen joka seikkailee vieraassa kaupungissa.