Istuin yksin huoneeni kaukaisimmalla penkillä tekemässä biologian tehtäviä. Odotin, että aika kuluisi nopeammin. Odotin, että voisin pitää tauon, mutta kello pysyi paikallaan. Penkki allani kylmeni se ei lämmennyt niin kuin normaalisti. Kylmä viima ikkunasta ei enää tuntunut kylmältä. Se ei oikeastaan tuntunut miltään.

Katsoin kelloa ei ollut edennyt sekuntiakaan. Katsoin tehtäviä olin melkein valmis. Kurotuin jatkamaan kirjoittamista. Kun käteni vain humpsahtivat kitjoituskoneen läpi. Katsoin taas kelloa yksikään viisari ei ollut edennyt loputtomassa matkassaan. Olikohan kello pysähtynyt?

Katsoin käsiäni nostin ne ylös kirjoituskoneen sisältä. Niitä ei ollut, minulla ei ollut enää käsiä, ne olivat vain ääriviivat joita täytti tyhjyys. Tyhjyys joka jatkoi ajatusta siitä onko kelloni oikeasti pysähtynyt. Ehkä se on.

Huoneeni seinään heijastuvat auringonlaskun varjot yhä liikkuvat. Maailma yhä liikkuu. Kelloni on ainut joka lopetti tikityksen.

Heilautan jalkojani säikähdin, kun tajusin, että löin varpaani pöydän kulmaan. En tuntenut sitä. Katson jalkojani, ne ovat enää ääriviivat jota täyttää tyhjyys. Nostan katseeni kelloon se on varmasti pysähtynyt. Yksikään viisari ei ole liikkunut.

Varjot seinällä valuvat pois pikkuhiljaa. Käänsin katseeni seinästä pöydälläni olevaan koristeelliseen peiliin, en nähnyt mitään. Katsoin itseäni suoraan silmiin, mutta en nähnyt mitään. Vain ääriviivoja joita täytti tyhjyys. Käänsin katseeni kelloon, viisari liikahti ja maailmapysähty.