Mitä nyt?
Kesäloma, nyt otetaan rennosti ja suunnitellaan tulevaa. Miten mahdutaan asumaan, mihin laitetaan pinnasänky, koska uskaltaa kertoa uutiset, meille tulee vauva.
Rutiinikäynti. Nyt tuleva isäkin näkee vauvan alun. Itse näin pikkuruisen alkion alkuraskauden ultrassa kuukausi sitten.
Lääkäri kyselee miten on sujunut. Pienestä tiputtelusta huolimatta olo on ollut loistava, perinteisiä raskausoireita ei ole oikeastaan ollutkaan alkuviikkojen jälkeen. Se on toki mietityttänyt, mutta neuvolassa sanoivat, että on ihan normaalia, kun toinen kolmannes on alkanut.
Heti ultrauksen alussa tajuan, että kaikki ei ole hyvin, sikiö näyttää pieneltä viikkoihin nähden. Samantien lääkäri sanookin, että valitettavasti täällä ei ole sykettä. Menen ihan shokkiin, en osaa sanoa mitään. Sikiö mitataan ja todetaan sen kuolleen jo kaksi viikkoa sitten.
Kyseessä on kuulemma abortus inhibitus – kesketynyt keskenmeno. Sikiö on kuollut, mutta kehoni luulee raskauden olevan edelleen käynnissä, jolloin mitään ei tule ulos, kuten spontaanissa keskenmenossa.
Alkaa tapahtua. Lääkäri soittaa jonnekin ja puhuu paljon. En kuule oikeastaan mitään, itkettää vain. Onneksi mies on mukana ja on tolkuissaan. Puhutaan lääketieteellisestä tyhjennyksestä, verikokeista.
Joudun heti läheiseen sairaalaan kätilön luokse, joka antaa ensimmäisen lääkkeen, jonka tarkoitus valmistella tyhjennykseen. Saan mukaan nivaskan papereita, kipu- ja pahoinvointilääkkeisiin reseptit ja käskyn tulla kahden päivän päästä osastolle, jotta tyhjennys voidaan aloittaa. Olen aivan järkyttynyt, itken vain hiljaa, enkä katso ketään päin.
Kaikki tapahtuu niin äkkiä. Vielä kaksi tuntia sitten olimme innoissamme menossa katsomaan, miten pikkuinen on kasvanut ja nyt seison sairaalan aulassa kädessäni vihkonen ”Kuinka selviytyä keskenmenosta”.
Niin, kuinka siitä voi selviytyä? Kävimme tänään kaupassa, kestovaippoja tarjouksessa, kaikki ovat raskaana tai kaikilla on vauva. Lähdin kesken kauppareissun itkien kotiin. Miten tästä pääsee eteenpäin, kun kaikki tuntuu niin pahalta.