Vihdoinkin tiellä

Kuuntelen aina yhtä ihanaa Lorden Buzzcut Seasonia ja ulkona sataa.

Tänään kävelin pitkin Kensington High Streetiä ja minut täytti latten jalkeinen tuttu euforia (kummaa miten kahvilla on niin suuri voima vaikuttaa hetkelliseen onnellisuuteen). Muutaman lähes neljän seinän sisällä vietetyn yksinäisen päivän jälkeen pelkkä vastaantulevien ihmisten katseleminen teki hyvää.

Viime marraskuussa kuuntelin rivitaloasuntoni yläkerrassa tata samaa kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen, olin silloin osittain samassa tilanteessa kuin nytkin, uraa rakentamassa ja palelemassa kolkossa englantilaistalojen kylmyydessä. Elämä oli huomattavasti yksinäisempaa ja eksyneempää.

Voin onnekseni sanoa olevani enemmän tiellä enkä niinkään enää siellä jossain sivupusikossa rämpimässä. Edelleen rämmin hieman, mutta nenä tietää jo enemmän minne se haluaa osoittaa.

Olen vuodessa aloittanut uuden ihmissuhteen, laittanut koko vaatekaapin uusiksi ja värjännyt hiukset toistaiseksi ainakin pysyvasti vaaleiksi. Voin sanoa nauraneeni lukemattomasti, voittanut pelkoja, pohtineeni itsenäisyyden roolia pitkässä suhteessa ja kaiken lisäksi vielä omaksunut aivan uuden kielen (ja vakuuttunut että aujourd’hui on kaunein ranskalainen sana lausuttuna) aiheuttaen natiiveissa lievän hymynkareen erittäin suomalaisen (poikaystäväni mielesta saksalaisen, hui) kuuloisen aksenttini takia.

Rakastan Lontoon syksyn viimaa, talvitakkeja ja kaulahuiveja. Juuri nyt on parasta katsoa -90-luvun sarjoja viltin alla ja pelata konsolipelejä. Viime marraskuussa innostuin Hunger Gamesin pilottiosasta ja kuuntelin Buzzcut Seasonia ennen treffi-iltaa, nyt olen jo muutaman kuukauden asunut matkalaukkujeni kanssa Kensingtonissa entisessä poikamiesboksissa. Juuri nyt on parasta katsoa -90-luvun sarjoja viltin alla ja pelata konsolipelejä.

The men up on the news
They try to tell us all that we will lose
But it’s so easy in this blue
Where everything is good