Kotiseuturakkautta

Olen asunut tämän vajaan kolmen vuoden aikana täällä Lontoossa vaikka missä päin kaupunkia. Niin Northern Linen varrella Pohjois-Lontoossa, Länsi-Lontoon vehreällä perhealueella kuin tapahtumarikkaassa opiskelijakuplassa Kaakkois-Lontoossakin.

Tämänhetkinen sijaintini Kaakkois-Lontoossa Brockleyssä lienee kuitenkin kaikista Lontoossa asuttamistani kolkista mieluisin. Paikannimi kääntyy usein ääntämyksessä parsakaaliksi (broccoli) vaikka tarkkakorvainen tietää ettei se nyt ihan mikään parsakaali nyt ole. Täällä on hiljaista, kahviloita joka nurkalla ja siellä täällä vaeltelee sulassa sovussa sekä perheitä että opiskelijoita. Paikallisen kirkon kellot kilahtelevat sunnuntaiaamuisin messun merkiksi ja juhla-asuisia lapsia kirmailee katuja pitkin tilaisuuden päätyttyä. Meno on melko vapautunutta, ja kesällä oli joku neropatti päättänyt hankkia kukonkin takapihalleen ja kieunta kaikui joskus aamuneljältäkin uneliaisiin korviin – voin sanoa että helpotuksen huokaus oli syvä tuon kukonpahaisen vihdoin lähdettyä kesän jälkeen talvilaitumille.

Hulvattominta näissä kulmissa on kuitenkin mielestäni se suuri kissakommuuni, joka täällä asuu. Kissoja rakastavana ja niille poikkeuksetta lepertelevänä ne ovat lähinnä hauska ja jotenkin kotoisa lisä naapuruston asukaskuntaan. Ja harvinaisen kaverustuvaa sakkia ovatkin, sillä niistä saa lähes aina seuralaisen – ja melko läheisyydenkipeän sellaisen!

Ihaninta on kuitenkin hiljaisuus ja rauhallisuus – Lontoon keskusalueiden melusaasteesta on ihana kävellä hipihiljaisia katuja iltaisin kotiin. Ja matkalla voi ihailla etäältä näkyviä Canary Wharfin pilvenpiirtäjien valoja. Juuri sopivan kaukaa tietääkseen kuitenkin että ollaan ihan oikeasti Lontoossa. Sitä ei vielä toisinaan lähes kolmen vuodenkaan jälkeen meinaa uskoa.