Huhtikuu toi kevään ja kukkaset Lontooseen. Tuntuu että ihmiset ovat heränneet hiljalleen eloon harmaan talven jälkeen ja hymy on paljon herkemmässä. Olen viipottanut koko tämänastisen vuoden 2014 melkolailla tukka putkella, uppoutunut ihmisuhteisiin, opetellut kävelemään korkokengillä ja löytänyt ulkoisenkin blondini, eli hurauttanut hiuskuontalon vaaleaksi. Kaikki tämä on suorastaan hengästyttänyt, ja nyt huhtikuun kulmilla alkaa olla hyvä aika hiukan katsella ympärilleen ja mittailla mikä on tärkeää.

Tärkeää on ainakin onnellisuus ja tunne, että elämä on mielekästä. 

Toisinaan ainakin hetkellisen onnellisuuden saavuttamiseen ei tarvita kuin kaakao kermavaahdolla -tai hykerryttävän hauska tv-sarja johon on ihan koukussa. Mutta kun puhutaan Onnellisuudesta, sellaisesta kokonaisvaltaisesta yleistunteesta, tarvitsee asiaa mietiskellä hiukan syvemmällä tasolla kuin että mikä jäätelömaku tekee juuri nyt onnellisimmaksi.

Olen kai nyt sellaisessa pysähdyskohdassa. Sellaisessa jossa täytyy todella miettiä onko hyvä näin ja mitä jos ei ole. Mitä voisi muuttaa.

Vastaus ei ole helppo löytää. Ei tiedä, pitäisikö luottaa intuitioon vai järkeen, uskoako toisten mielipiteitä vai kuunnella vain omaa ääntään.

Palaset loksahtavat varmasti paikoilleen. Vaikka tuntuisikin vähän toivottomalta. 

Ehkä tämä on yksi niitä elämän vaihdekohtia, joista voi ottaa vauhtia, perspektiiviä ja elää sitten entistä täydemmin sitä elämää mitä haluaa ja mikä tekee onnelliseksi.