Neljä kuvaa sieltä täältä – syksymaisemia työhaastattelumatkan varrelta läheltä Oxford Circusta, omakuva kylmänkalsealta bussipysäkiltä sekä Canary Wharfin pilvenpiirtäjät kaukaisuudesta katsottuna tuulisessa Greenwich Parkissa.

Minut tuntevat tietävät varsin hyvin että olen melkoinen seikkailijaluonne ja levoton haihattelija, enkä ole juuri näinä lähes kolmena Lontoon vuotenakaan saanut mieltäni täysin rauhoittumaan. Eilen sain kuunnella pitkästä aikaa ihan livenä aussiaksenttia, jonka heti tunnistin ja joka korviini kuulosti yhtä hunajaiselta kuten aina. Hetkittäin tuli taas aktivoiduksi se haihattelevainen aivolohko, joka niin käskee painumaan sinne missä surffaripojat kengurut kasvaa.

Mutta eilen minut valtasi oikea Lontoo-rakkauspuuska. Kaupunki näytti jotenkin upealta, kauniilta ja jännittävältä. Sama huuma jatkui tänään kun Lontoo kylpi auringonpaisteessa ja syysvärit melkein häikäisivät silmiä. Okei, Australiassa on kesä. Lämpö. Se aurinkokin. Ja ne surffaripojat. Ja koko se ihana elämäntyyli ja iänikuiset barbequet ja sausage rollsit ja kylmät oluet. 

Mutta mikä tärkeintä, Lontoossa on elämä. Juuri tässä ja nyt.

Kyllä Australia odottaa. No worries.

Kuluneella viikolla eri puolilla sosiaalista mediaa levisi linkki uutiseen ja videoon miehestä, joka oli löytynyt hengissä merenpohjaan uponneesta laivasta. Laivan henkilökunnasta ainoana hengissä selvinneenä ja kokkina laivalla työskennellyt mies oli sinnitellyt laivan osien alle syntyneen ilmatyhjiön varassa hyvin pienessä tilassa kolme päivää. Kolme päivää. Uutisen luettuani olin ihmetyksen ja järkyttyneen helpotuksen varassa – uskomaton selviytyminen. 

Vaikean tilanteen sattuessa ihminen kai löytää jostain sisäiset voimavarat ja vaistolliset keinot selviämiseen. Haluan ajatella tätä huomattavasti pienempään mittakaavaan soveltaen myös arkielämän koettelemuksiin, arjen kivikoihin ja karikoihin. Että hemmetti, jos joku ihminen on selvinnyt hengissä merenpohjassakin, miksi minä en tästä omasta koettelemuksestani selviäisi. Tätä olen ajatellut tällä viikolla, kun muutama pieleen mennyt puhelinhaastattelu on tuntunut maailmanlopulta tai olen herännyt pikkutunneilla panikoimaan jotain painavalta tuntuvaa arjen ahdistusasiaa.

Että kyllä sitä aina kaikesta selviää. Jotenkin. Vaiston varassa vaikka. Ja ehkä toisinaan vähän suunnitellen ja mittaillen arjen mahdollisuuksia.

Jos kerta merenpohjassakin.