Mitä arki sitten on ollut kahden keskosen kanssa viikkoina 1-6? Ensimmäiset päivät ja viikotkin olivat puhtaasti suorittamista: bebet olivat projekti, joka oli pakko hoitaa, tunteita ei ehtinyt kehittää/kehittyä. Päivistä tuli selviytymistä: kahden tunnin välein tapahtuva syöttäminen+vaipanvaihto tarkoitti, että kumpikaan meistä, en minä enkä puolisoni nukkuneet. Naistenklinikalla sentään saimme ruoat jonkun muun tekemänä ja pyykkihuolto pelasi, kotona piti alkaa miettiä myös noita itse. Puolisoni joutui heti synnytyksen jälkeisinä päivinä ravaamaan ympäri kaupunkia etsimässä puuttuvia tarvikkeita, bebet kun tosiaan olivat reilu viisi viikkoa etuajassa ja olimme lykänneet monta asiaa mentaliteetilla ”vielä ehtii”.
Kahden imettäminen ei ole sama kuin yhden imettäminen
Imettäminen oli aluksi mahdotonta, koska bebet olivat niin pieniä, etteivät he jaksaneet imeä riittävästi, joten korvikkeella mentiin. Pumppaamisen osalta ohjeistus Naistenklinikalla oli, että anna isän hoitaa syöttö molempien osalta ja pumppaa sillä aikaa (eli käytännössä ei kontaktia bebejen kanssa, pumppaus kahden tunnin välein, myös öisin). Ei-niin-yllättäen maidontuotanto lakkasi lähes kokonaan, isä ja äiti alkoivat väsyä ja äiti turhautua koko touhuun. Onneksi saimme kuitenkin pyydettäessä imetysohjausta, vaikka kätilöt olivatkin ihan ylityöllistettyjä ja alimiehitettyjä. Ihania yksilöitä silti riitti, ja hyviä neuvoja (”aina pyyhe beben päälle, muuten pissat on naamalla / vaatteilla” osoittautui hyödylliseksi päivästä 1 alkaen).
Kun pääsimme kotiin, ainoa tavoite oli saada bebejen paino nousuun, mikä tarkoitti tuon kahden tunnin välein tapahtuvan syötön jatkamista ja annosten nostamista. Kotiin päästyä pumppasin käsipumpulla ja kun määrät olivat ihan ok, hankimme sähköpumpun. Kunnes siinäkin määrät vain vähenivät (lisästressi pumppaamisesta + pumpun ja pullojen steriloinnissa ei oikein ole hyvä kombo). Nyt ollaankin sitten kokeiltu osittaisimetystä pari viikkoa, ja verrattuna pulloruokintaan se on niiiiin helppoa. En vain tiedä miten onnistuisin kahden beben kokonaisimettämisessä, kun jo tässä tuntuu menevän niin paljon aikaa eikä maito erinäisistä kikoista huolimatta ole vielä edes yhdelle riittävästi. En kykene olemaan pelkkänä imetysautomaattina 24/7. Lisäksi tandemimetysasennon organisoiminen vaatii enemmän, kuin mitä näillä edelleen karpaalitunnelioireyhtymästä kärsivillä käsillä voi tehdä.
Kaikki mitä voi ulkoistaa, kannattaa ulkoistaa & keskosten lääkitys vie aikaa
Prisman noutopalvelu ja noutoruoka on tullut tutuksi, samaten keskostippojen saamisen hankaluus, raudan tekemät (käytännössä mahdottomat poistaa) tahrat sekä pohjaton väsymys ja muistin ja aivotoiminnan taantuminen. Muutama viikko siihen meni, mutta sitten päästiin 2,5-3 tunnin ruokintaväleihin, kun paino ja sitä kautta kerta-annokset nousivat.
Bebet ovat vieraskoreita ja ”pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy”
Kun saatiin rv 38 tienoilla lupa ulkoilla, ollaan jo selviydytty ulos ja näkemään ihmisiä, ja saatu myös vieraita. Käytännössä ollaan huomattu, että bebethän ovat vieraskoreita, nukkuvat suloisesti ja napittavat vieraita hetken aikaa unien välissä suurilla silmillään, ja kaikki ovat sulaa vahaa. Meille he jättävät yöt, joina ei nukuta omassa pinniksessä vaan tarvitaan syliaikaa ja ruokaa vähintään tunnin-kahden välein. Summa summarum, päivät ihanan helppoja ja bebet suloisia, yöt ihan helvettiä ja bebet sieltä samasta paikasta (siis öisin).
Arki ei ole helppoa, eikä kaksi bebeä ei mene siinä missä yksi, etenkään öisin
Jos olen inhorehellinen, on ollut hetkiä, jolloin on puolivakavasti harkittu adoptiota (minä) ja kaduttu sitä, ettei aborttia tehty (minä). Jos unien määrä oli raskausaikana 2-4 tuntia yössä, se on nyt 1-2 tuntia yössä, enintään. On myös öitä, jolloin ei nukuta: on syöty normiannokset, kuluu 10 minuuttia, bebe A haluaa ruokaa ensin ja itkee, sitten herää bebe B ja itkee kun on niin kamala nälkä ja niin onkin kulunut kaksi tuntia ruokailun aloittamisesta, ja jäljellä on reilu puoli tuntia seuraavaan. Juuri sopivasti aikaa valmistella seuraava ruokinta ja siivota vaipanvahdon jäljet. Väsymys on tosiaan aika pohjaton. Ne hetket, jolloin joutuu olemaan yksin ja molemmat bebet alkavat itkeä, eikä pinniksen keinutus, tutti tai silittely riitä, raastavat hermoja: on vain yksi syli, yksi käsipari eikä tämänikäinen bebe ymmärrä, että välillä on pakko odottaa. Bebe A:lla on refluksin oireita ja ummetusta, bebe B vaan tarvitsee syliaikaa ja huomiota muista syistä ihan yhtälailla. Siinä sitten nostellaan bebe kerrallaan syliin hetkeksi ja yritetään silitellä toista ja sitten vaihdetaan lennossa. Ja toistetaan kunnes puoliso tulee kotiin, tai bebet rauhoittuvat sylittelyn avulla (tätä ei yleensä tapahdu näissä tilanteissa). Riittämättömyyden tunne on ihan järjetön, kun ei vaan pysty ratkomaan tätä ongelmaa.
Tunteiden heräämiseen menee aikaa, lepertely, suukottelu ja ihokontakti auttavat
Puoliso alkoi sulaa jo ensimmäisten viikkojen aikana tytön suurille silmille, minulla tunteiden heräämiseen on mennyt enemmän aikaa. Ei näistä kai pitäisi puhua, pitäisi vain nyökytellä ja myönnellä, kuinka tämä on ollut kaiken tämän arvoista ja kuinka onnellinen sitä on, että on kaksi tervettä bebeä ja että päivääkään en vaihtaisi. Vaihtaisin aika monta päivää ja aika monta yötä, esimerkiksi siihen, että saisin nukkua kokonaiset kolme tai jopa neljä tuntia heräämättä välillä. Odotan sitä aikaa, kun bebet ovat isompia ja vähemmän riippuvaisia kuin nyt. Kun vaippoja ei tarvitse vaihtaa kahden tunnin välein ja bebejä ruokkia kolmen tunnin välein, ja päästään pullorumbasta eroon.
Minä yritän tehdä asioita, joilla oksitosiinia ja serotoniinia saadaan luotua: suukottelen, silittelen, lepertelen, vaikka silloin alussa se oli pelkkää pintaa, esitystä. This said, kyllä niitä tunteita jo on. Pelkoa siitä, että bebeille tapahtuu jotakin, huvitusta ilmeistä ja ihastusta ja hellyyttä, kun bebet hymyilevät muutenkin kuin ilmavaivoihin liittyen. Surua ja ahdistusta, kun bebellä on selkeästi kipuja, eikä itse voi mitenkään auttaa muuten kuin pitämällä sylissä.
