Disclaimer: Tämä on retrospektiivinen kuvaus minun synnytyksestäni, joka oli minulle kaikkea sitä mitä ennalta pelkäsin ja vielä kamalampaa.

—–

Tämä oli jäljellä otsikkotasolla luonnoksissa, kun palasin Naistenklinikalta kahden pienen beben kanssa. Johtuen moninaisista syistä, mukaanlukien oma perussairauteni ja tutkimus, en halunnut alatiesynnytystä. Poikani päätti kuitenkin toisin. Ironista kyllä, supistukset alkoivat juuri sinä päivänä, kun minun piti sopia lääkäreiden kanssa synnytystavasta, ja kun olin valmistautunut puolustamaan haluamaani elektiivistä sektiota hankkimalla erilaisia lausuntoja ja todistuksia. En päässyt koskaan niistä keskustelemaan, kun pallottelu Kätilöopiston, Naistenklinikan ja kodin välillä alkoi.

Mutta siis: Alatiesynnytys ei tee autuaaksi, eikä ole aina edes hyvä vaihtoehto, saati se paras ja ainoa oikea. Se voi tarkoittaa kivuliaita repeämiä, imukuppia ja komplikaatioita, viivästynyttä ja ongelmallista kiintymyssuhdetta sekä imetyksen mahdottomuutta (ks. edellinen kohta). Minulle synnytys oli elämäni rankin kokemus sekä henkisesti että fyysisesti, enkä enää ikinä halua kokea sitä. En vieläkään koe tai ajattele, että näiden bebejen saaminen olisi ollut sen kaiken (ml. kivun) arvoista. Neljän päivän helvetti. Epiduraalit auttoivat mutta hidastivat supistuksia, fentanoli (tms?) aiheutti helvetillisen kutinan, joka oli lähes kamalampaa kuin supistuskipu, ja loppuvaiheessa mistään ei enää ollut apua. Kipu vain oli liikaa kestettäväksi. 

Koska kaksoset, en saanut poikaani synnytyksen jälkeen syliini (eikä muuten puolisonikaan vaikka niin oli ennalta sovittu yli-innokkaan avustavan kätilön vuoksi), kun poika vietiin lastenlääkärin tarkistettavaksi. Se ei haitannut, minua lähinnä pelotti, sillä turvonneesta silmästä johtuen poika näytti epämuodostuneelta (tyttö oli ansiokkaasti lyönyt veljeään silmään useaan otteeseen vielä ennen synnytystä) mutta siinä tilanteessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa. Toinen ”synnytys” oli vielä kivuliaampi kuin ensimmäinen, koska imukuppi. Lopulta kun sain tyttäreni syliini heti synnytyksen jälkeen, en tuntenut mitään muuta kuin kipua ja ahdistusta. Molemmat bebet näyttivät vierailta ja lähes epänormaaleilta vauvankinan vuoksi. Hoitohenkilökunta onnitteli meitä ja kai oletti, että olen onneni kukkuloilla vaikka halusin lähinnä itkeä. No, tyttökin vietiin siitä tarkistettavaksi, ja minä jäin ommeltavaksi ja ”lopputöiden” kohteeksi yksin, kun puolisokin napattiin tytön mukaan. Siitä alkoikin lähes synnytyksen veroinen kivulias painajainen… Istukan ”synnyttäminen”, tikkaus ja jälkeisten saamiseen tarkoitettu lääke aiheuttivat kuumehorkan, joka ei millään loppunut. Verenhukasta aiheutui heikotusta ja huonoa oloa. Energiaa ei ollut enää mihinkään. Hetkittäin luulin kuolevani.

Kun ”lopputyöt” oli saatu hoidettua, puoliso palasi ja odotimme vielä pari tuntia tietoa siitä, mihin minut / meidät laitetaan. No, ei saatu perhehuonetta, koska bebet vietiin yöksi tarkkailuun, joten puoliso lähti sitten neljän jälkeen aamulla etsimään hotellihuonetta ja minut passitettiin osastolle 52. Rehellisesti sanottuna, olin lähinnä helpottunut ja lähes onnellinen, kun pääsin vielä muutamaksi tunniksi osastolle ilman bebejä. Tulevaisuus pelotti monella tapaa.

Olisinko tuntenut bebejä kohtaan toisin, jos olisin saanut toivomani elektiivisen sektion? En voi koskaan tietää. Olisiko kipua ollut vähemmän? Ehkä. Olisiko toipuminen ollut hankalampaa / hitaampaa? En voi sitäkään tietää, mutta ei alatiesynnytyksestä toipuminenkaan ole ollut mitenkään helppoa, kivutonta tai nopeaa.