Ahdistus, ikävä ja epätoivo

Päiviä sairaalassa kahdeksan takana, joista viisi olen ollut Oulussa. Olen itkenyt joka päivä ainakin kerran; kun puhun äitini kanssa, mietin lapsia, olen sanonut Mattsille ”hyvää yötä ja mä rakastan sua” tai salaa sen jälkeen kun joku monistaa hoitajista on kysynyt, että ”missä vauva?” ”miten ne siellä kotona pärjää?” Nuo itkut ollut aika pieniä ja olen nopeasti saanut ne loppumaan, kunnes eilen romahdin ihan täysin kun piti alkaa nukkumaan. Mielessä lapset ja kuinka kaipaan halausta tai ylipäätänsä nähdä tutut kasvot. Odotan lääkärin kiertoa ja että sieltä joku tulee sanomaan, että pääsen Kokkolaan sairaalaan, eniten haluaisin kyllä kotiin.

On niin yksinäistä, ahdistaa ja kamala ikävä kotiin.