Kun pitkä yhteiselo päättyy
En voi sanoa, että me päätimme erota, vaan se meni oikeastaan niin, että minä halusin erota ja toisen vain täytyi hyväksyä asia ja sopeutua. Varmasti elämäni vaikein päätös, mutta minun täytyy tehdä tämä. Tähän eroon ei liity kolmansia osapuolia, vain kliseinen eroon kasvaminen… tai minä kasvoin erilleen. Asian olisi voinut hoitaa hienomminkin, kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan aikasemmin, eikä kun oli jo liian myöhäistä edes kääntää omaa päätään.
Jos jotain hyvää pitää asiassa nähdä, niin se miten toinen on pikkuhiljaa alkanut suhtautumaan asiaan ja hyväksynyt pakon edessä, että näin tämä nyt menee. Pelkkä hatun nosto ei riitä, tunnen suurta kunnioitusta toista kohtaan, kuinka hän on minua kohdellut tämän prosessin aikana. Hän olisi voinut huutaa, kirota, haukkua ja tehdä kaikkensa, että minulla olisi kaikki hankalaa ja vaikeaa, mutta ei, me voimme puhua kaikesta, voimme sopia käytännön järjesteltyistä ja jopa asua vielä tovi saman katon alla. Toki välillä on vakavampaa, mutta se nyt on ihan normaalia tässä tilanteessa. Olemme kuitenkin enimmäkseen kuin hyvät kaverit, kämppikset. Toki tämä on raskasta molemmille omalla tavallaan, mutta lasten takia pärjäämme ja selviämme tästä.
Lapset eivät ymmärrä tilannetta, mutta vaistoavat kyllä, että kaikki ei ole niin kuin ennen. Ensin oli paljon itkua ja surua, mutta nyt on jo iloa ja nauruakin, joka tietysti näkyy myös lapsissa. Atte nyt ei varmastikkaan tajua tilannetta, mutta Millalla on jonkin sortin oireilua; hellyydenkipeyttä ja välillä koviakin raivon puuskia, mutta ei nyt mitään kovinkaan normaalista poikkeavaa, jos ei olis tämä tilanne, niin sanoisin, että tavallista uhmaikään kuuluvaa käyttäytymistä.
”Tämä ahdas pikku kaksio” sehän tulee taas pitämään paikkaansa, kun muutamme erilleen. Kaikkea ei ole vielä virallisesti hoidettu, mutta olemme kutakuinkin yhtä mieltä kaikesta, niin ei onneksi tarvitse alkaa riitelemään, eikä kumpikaan estä toista tapaamasta lapsia, niimpä he ovat kutakuinkin yhtä paljon molemmilla. Paperilla hyvä, käytännöstä ei vielä tiedä, mutta sehän selviää vain kokeilemalla.
Ulospäin näytän monen mielestä siltä, että tämä asia ei minua niinkään hetkauta ja tämä olisi minulle jotenkin helppoa… Ei, tämä ei ole helppoa, vaikka itse olen tätä halunnut. Toki suuri taakka poistui kun sain sanoattua aikeistani, mutta ei se siitä helppoa tee siltikään. Meillä ei ole samat murheet ja ongelmat, mutta ei ne silti tee niistä yhtään vähemmän tai enemmän raskaita. Ne jotka tuntevat minut, niin tietävät, että en synkälläkään hetekellä kovin paljoa muutu, olen silti aina se iloinen, pirskahteleva ja puhelias höntti, koska en osaa rypeä ja murehtia koko ajan. Se on minun tapani selviytyä.
Kukaanhan ei voi tietää miltä kenestäkään sisimmissään tuntuu, vaikka ne pukisi sanoiksi, ei se silti kerro koko tarinaa. olen itsekkin syyllistynyt pahan puhumiseen ja älyttömiin spekulointeihin toisten tekemisistä ja ratkaisuista, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin oma elämä on yhtä kiinnostavaa kuin tv:n saippikset. Mutta me olemme kaikki vain ihmisiä, emme voi juoruilulle mitään. Tärekintä on silti, että itse tiedän mitä haluan ja mikä on totuus.
Tottakai minua pelottaa, mietityttää ja jännittää mitä tulevaisuus tuo ja mitä se yksin asumin on ainoanan aikuisena talossa. En ole koskaan asunut yksin, minä, 17-vuotias lapsi vasta, pakkasin tavarani vanhempieni luona ja huusin tyyliin ovelta ”MINÄ MUUTAN NYT! HEIPPA!” Nyt en ole enää se lapsi, ilman ennakkoluuloja ja vailla ymmärrystä siitä, että kaikki ei ole ehkä niin yksinkertaista. nyt olen viisaampi ja järjestelmällisempi ja onhan minulla kaksi lastakin joista huolehdin. Uskon kuitenkin, että selviän, me selvitään tästä ajan kanssa. En tiedä onko tämä se oikea ratkaisu, mutta mitä tämä elämä olisikaan jos tietäisimme kaiken, täytyy niitä virheitäkin tehdä.
En kuitenkaan kadu mitään, olen oppinut paljon ja saanut paljon, olen halunnut nämä ihanat lapset tehdä ja heillä on maailman paras isä, mutta koskaan ei tietä mitä voi tapahtua. Jotkut pienent asiat kasaantuivat ja muuttuivat suuriksi asioiksi. Pitkän maton alle lakaisun jälkeen, kurkistin ja tajusinkin, että vaikka ne olivat pieniä, niin ne olivat silti tärkeitä asioita, mutta yksikseen ne tuntuivat mitättömiltä eikä sellaisilta joista pitäisi puhua.
Elämä jatkuu ja kaikesta selviää aina jotenkin.