Riittääkö jo?
Kirjoittelin tovi sitten aiheesta Kun pitkä yhteiselo päättyy, eli omasta erostani. Nyt hiukan jatko-osaa aiheelle tai fiiliksiä mitä käyn läpi tällä hetkellä.
Erohan nyt on ollut suhteellisen… öööh en löydä sopivaa sanaa… riidaton, sopuisa, eli olemme sovussa ja pystymme vieläkin jopa asumaan saman katon alla. Kaikenlaisia vastoinkäymisiä on kyllä omalle kohdalle osunut silti.
On tullut riideltyä ulkopuolisten ihmisten kanssa mm. oman perheen kanssa ihan näkemyseroista, toki nekin asiat on jo sovittu ja kaikki on hyvin. Olo on välillä silti ollut todella yksinäinen, vaikka on ollut ihmisiä ympärillä ja saanut tukea. Kukaan ei voi ottaa näitä oloja ja tuntemuksia pois vaikka kuuntelisi ja ymmärtäisikin. Välillä helpottaa, mutta sitten vedetään aina matto alta, kun yrittää elämäänsä järjestää.
Olen etsinyt asuntoa jo hyvän tovin, mutta yrtiän etsiä sellaista josta ei tarvitsisi muuttaa sitten heti pois vaan olisi sellainen ”pysyvä koti.” Olin jo saanut asunnon kaupungilta ja olin jo muuttamassa, kun palkka näyttikin vähemmän kuin piti, niin en päässytkään muuttamaan. Nyt tulee se palkka, jonka piti tulla silloin, mutta sekään nyt ei auta enää siihen asiaa. Nyt on tiedossa toinen asunto, mutta sekin ollut niin suosittu, että en edes uskalla toivoa mitään.
Jos ei riitä että on ongelmia ihmissuhteissa ja raha-asioissa, niin terveydenkin voi lisätä listalle mukaan. Ei onneksi verisairauteen liittyvää, mutta vatsa oireilee tai oikeastaan ruokatorvi. Olisikin vain pinetä närästystä, mutta rinnan alueen kovat kivut, että ei voi istua, ei maata ja itku tulee oitis ja pakko mennä oksentamaan, että se häipyisi, viimeski ei sitten sekään enää auttanut. Olen kahdesti käynyt ensiavussa ja minulle kirjoitellaan vain vatsalääke reseptejä, mutta asiaa ei ole sitten tutkittu sen enempää. Viimeksi sain reseptin lääkkeelle, joka ei taas pitkässä käytössä sovi marevanin kanssa, koska se voi aiheuttaa suolistoverenvuotoja *nice!* Eli en ole hakenut koko lääkettä, syönyt vain ne pari jotka mukaani sairaalasta sain. Paljoa ei uskalla syödä, mitään tulista tai mausteista en edes katso. Syön hitaasti ja yleensä jää puolet syömättä. Paljon on vedetty Olo-jogurttia, ainakin itseä auttanut ja sen perästä nyt ei ole oireita ollutkaan *koputtaa puuta*
Kävin myös työterveydessä ja olen lähiaikoina menossa tähystykseen *luojan kiitos* En pelkää itse toimenpidettä, vaan sitä mitä sieltä paljastuu tai paljastuuko mitään ja se on melkeimpä se suurin pelko. Sitä mitä ei löydy, ei voi hoitaa. On epäilty nyt pallea tyrää, refluksia, vatsahaavaa, keliakiaa ja maitoallergiaa. joku miettikin, että voiko olla vain stressistä, toki se voi olla osa syyllinen, mutta ei kai stressaamisesta voi tulla noin kipeäksi. oireet ovat puhjenneet yhtäkkiä ja koskaan ei ole vain vähän kipeä, vaan se puhkeaa pienenä kipuna ja viidessä minuutissa on jo niin kipeä, että hyvä jos pystyy ympäristöön keskittymään.
Onhan tässä ollut paljon muutakin pienempää, mutta ne ovat vain kirsikoita kakun päällä.
Nyt koetellaan ja kunnolla. Kyllä minä tästä selviä ja kestänkin kaiken tämän, en oikeastaan muuta edes voi, mutta en tiedä kuinka raihnainen akka sieltä risukasasta tämän jälkeen nousee. Sitäkään en tiedä jääkö tästä kaikesta minkälainen lommo sieluun ja ennen kaikkea näenkö enää tervettä päivää ja enteileekö tämä jostain pahemmasta.
Yritän olla positiivinen, enkä aijo vaipua mihinkään itsesääliin tai masentua, sen verran sisua minustakin löytyy, mutta miten kauan jaksaa taistella jos ei ehdi välissä hengähtää kun jo seuraavaa maailmanloppua pukkaa ovista ja ikkunoista? Onneksi on lapset ja heidän takiaan jaksan mitä tahansa.