Ekat treffit

 

Ennen kuin lähdetään sukeltamaan pienempiin yksityiskohtiin liikuntamaailmasta, ajatuksiin urapolusta, vinkkeihin tai päivän tapahtumiin – niin vedetään ensimmäinen laastari pois ja aloitetaan pintaraapaisulla siitä, kuka minä olen. (Vaikka siitä onkin aina haastava kirjoittaa). En liitä tähän postaukseen CV:täni tai koulutodistuksia, tai uuvuta teitä timelinellä viimeisimmistä yliopistovuosistani, mutta…

Jos emme ole koskaan tavanneet aiemmin, olen Mansessa varttunut nainen, joka karkasi Pohjanlahden toiselle puolelle ensimmäisen kerran lukiossa. Muut lähtivät vaihtoon, ja mä pakenin Tukholmaan tanssimaan. Motivoin valintani perheelleni, ystävilleni ja lukio-opettajille tanssiurallani, mutta todellisuudessa taisin käydä läpi kapinavaihetta ja jo tuolloin kärsin ”Fear of Missing Out” -syndroomasta. Eli koska ”kaikki” muut tekivät jotain uutta, koin ulkoisen paineen alaisena, että sitten täytyy itsekin hetkeksi lähteä. Vaikka vaan Ruottiin. Jälkikäteen voin kuitenkin hymy huulilla todeta, että kaikella on varmasti tarkoituksensa. Luultavasti en kököttäisi nykyisessä kämpässäni juuri nyt, ellen olisi tänne lukioikäisenä muuttanut. 

Ylioppilaslakin saatuani olin erittäin hukassa, niin kuin varmasti melkein kaikki siinä iässä kokevat olevansa. Hain impulsiivisesti Uppsalan yliopistoon, kauppakorkean puolelle sekä ravinto- ja elintarviketieteisiin. Pääsin molempiin, ja 19-vuotiaana oma valintani olisi vahvasti kallistunut ravinnon puolelle, mutta tein päätökseni taas ulkopuolisten odotusten ja kokemieni paineiden perusteella. Päädyin siis kauppakorkean puolelle, vaikka senkin päätöksen tein lopulta kaksi viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siitä se soppa sitten lähti… 

Ellet ole koskaan muuttanut pysyvästi Tukholmaan tai Uppsalaan, älä muuta kovin spontaanilla ja hektisellä aikataululla. Vuokra-asunnon löytyminen on kuin ässäarpojen raaputtamista. Niitä ei ole. Ei ainakaan sinkulle, opiskelevalle henkilölle. Päädyin siis jakamaan omakotitalon viiden opiskelijapojan kanssa, mestassa, josta busseja yliopistolle tuli kerran tunnissa ja bussimatka kesti yli puolisen tuntia. Ikiliikkujalle, joka viihtyy suurkaupunkien sykkeessä ja elää pinnallisille uusille ihmissuhteille… se oli kauhu scenaario. En ole koskaan elämässäni ollut niin yksin. Hukassa ja yksin. 

Ensimmäisen lukukauden aikana en onnistunut sitomaan yhtäkään pysyvää kaverisuhdetta, koska minulla ei vaan yksinkertaisesti klikannut syvemmällä levelillä yhdenkään luokkakaverin kanssa. Heille status ja paikallisissa kissanristiäisissä juoksu oli prio 1, minä halusin jatkaa rakkaita harrastuksiani liikunnan parissa. Yhteisiä aktiviteettejä tai mielenkiinnon kohteita ei vaan löytynyt. Feilasin ensimmäisen kauden jokaisen tentin, koska pääkoppani pisti vielä vastaan kauppakorkean opinnoille ja kielimuuri muodostui päässäni siitä syystä, että kaikki opintomateriaalit olivat englanniksi mutta tentit ruotsiksi. En vaan yksinkertaisesti muistanut siinä sumussa mitään, mitä olin yrittänyt opiskella. 

En koskaan oikeastaan kertonut noista hommista kenellekään kotona. Koska mä en vaan halunnut ajatella, että ne luulis mun luovuttavan. Koska minähän en luovuta. (Ei niitä paineita ollut minulle oikeasti kukaan muu luonut, kuin minä itse. Sen on vain tajunnut vasta jälkikäteen.)

Oli kyse luovuttamisesta tai vaan asioiden sutviutumisesta, niin tännehän mä jäin. Jatkoin rakkaan harrastukseni ja liikunnan parissa, aloitin ohjaamisen paikallisella SATSilla (joka oli erittäin haastavaa ruotsiksi alkutaipaleella) ja onnistuin löytämään elämääni rakkaustarinan, joka jämäytti mut Uppsalaan. Jälkikäteen sitä voi analysoida, että tajming ei tainnut silti olla ihan oikea elämäni rakkaustarinalle, koska olin vielä niin hukassa omien valintojen kanssa. Hän oli minulle kuitenkin tuki ja turva, ja vietimme yhdessä aivan ihanat ja kasvattavat kolme vuotta. Ja vaikka tiemme kasvoivatkin lopulta erilleen, olen ikuisesti kiitollinen siitä että hän sai minut jäämään. Niin kuin sanoin ja uskon, kaikella on varmasti tarkoituksensa. Hän sai minut jäämään Uppsalaan, ja matkan varrella olen tajunnut että tämä on ollut minulle maailman paras paikka elää ja kasvaa nämä vuodet. Opinnot olivatkin lopulta täysin oikeat (paussasin puoleksi vuodeksi, ja kokeilin checkinä niitä ravitsemustieteitäkin – jotka saavat jäädä ainoastaan harrastuspohjalle kyseisen lukukauden perusteella), olen löytänyt elämääni fantastisia ystäviä, jotka pysyvät elämässäni minne ikinä muutankin. Vielä eron ja kandidaattivaiheen jälkeen vannoinkin vakaasti, etten ikinä enää palaisi Suomeen. Olin rakentanut koko aikuisiän elämäni tänne, identiteettini oli ja on ruotsalaiseen kulttuuriin sopiva ja teini-iän muistot jankuttivat takaraivossa aina, kun vierailin kotikaupungissani.  

Viime kesänä pakkasin kimpsut ja kampsut etelämpään, jumppailin kesän Espanjassa ja sain uusille ajatuksille pikku hiljaa tilaa. Tähän asti viimeisin vuosi oli stressaavan työn takia mennyt jonkin sortin sumussa, ja minulla oli autopilotti päällä. Ei fiilistelyä tai mietiskelyä, vaan täysillä eteenpäin. Kesän aikana tajusin, että kaikki (kenellä on itselleni merkitystä) tulevat muuttamaan Uppsalasta parin vuoden sisällä pois. Tämä on vähän kuin Suomen Vaasa, ihana mesta opiskella, mutta harva tänne sen jälkeen jää. Yleisin movement on Uppsalan jälkeen Tukholma, joka pyöri mielessäni (ja pyörii edelleen) hyvänä next steppinä maisterivaiheen jälkeen. Mutta miksi Tukholmaan, eikä Helsinkiin? Aloin raapustaa listaa plussista ja miinuksista molempien vaihtoehtojen kanssa.

Rakastan Ruotsia, ruotsalaisia ihmisiä ja innostun Stockiksen positiivisesta pulssista ja vibseistä. Se tuntuu ihanalta paikalta, ja inspiroidun pelkästä katukuvasta ja kauniista ihmisistä. Muttei se ole k-o-t-i. Kestikö siinä viisi vuotta tajuta, että koti ei muodostu NK:n näyteikkunoista, cooleista startup-yrityksistä ja sinisistä penkeistä metrossa? 
Koti = maailman rakkaimmat ihmiset. 

Tykkään ystävistäni täällä. Ympärilläni on ihania treenikavereita, jumppaohjaajia ja likkoja, joiden kanssa saadaan vietettyä hauskat viikonloput. Mutta mun on niin kova ikävä mun vanhimpia ja läheisimpiä ystäviä, että se sattuu. Fyysisesti. Haluan voida ottaa metron (vaikka siinä olisi ne Helsingin rumat punaiset penkit) Iidan kotiovelle perjantai-iltana, ilman että täytyy kello kädessä kököttää ja stressata seuraavalle kaverille Suomessa. Haluan testata kaikki Helsingin hippikahvilat Teresan kanssa, ilman että sitä täytyy bookata kuukautta etukäteen. Haluan ottaa junan perheeni luo, ja auttaa arjen askareissa, en tulla lentokoneella kerran parissa kuukaudessa ja olla enemmän tiellä kuin hyödyksi. Haluan ympärilleni aitoja ihmisiä, joiden seurassa voin olla se aito oikea Siiri.

Helsinki, täältä tullaan siis pikkuhiljaa. 

Olen valmis tulevaisuudessa vielä seikkailuille, ja en näe esteitä muutaman kuukauden tai vuoden työkeikalle ulkomailla. Mutta juuri nyt, ja pysyvästi, haluan vain kotiin. 

Ihanaa viikonloppua.

<3Siiri