Et rakastunutkaan Crossfittiin, mikäs diagnoosi laitetaan?

Kukaan ei ole välttynyt Crossfit-ilmiöltä, ja melkein yhtä moni on varmasti kyseistä lajia kokeillutkin ainakin kerran. Kyseessä on ihmelaji, joka rakentaa sixpäkin kelle tahansa ja jossa kehitys tapahtuu valonnopeudella. Ensimmäisen kokeilukerran jälkeen kaikkien sanotaan olevan koukussa, ja netistä ollaan tilaamassa uusimmat Reebokin Nanot ja paketti mankkua jo ennen boxijäsenyyden allekirjoittamista. Entä jos kuulutkin heihin, jotka eivät saa täydellistä, koko kehon valloittavaa endorfiini-ruiskua ja perhosia mahaan kyseisestä lajista? Helpotus, et ole yksin. Voiko Crossfittia vaan harrastaa, ilman että syö ja hengittää kyseistä kulttuuria, metsästäen omat lihansa ja viljellen omat bataattinsa Paleo-raamatun mukaisesti? Voi kuule, voi. Mutta mikä parasta – ei todellakaan tarvitse! 
Tämä iski muhun taas tämän päivän some-postauksia selaillessa, kun vastaan osui Winter Wariin kohdistuvat instastoorit. Onhan se ihan hemmetin hieno laji, ja oma leuka loksahtaa aina auki ihmetyksestä, miten vahvassa kunnossa naiset voivat olla. Huikeita suorituksia pääsee katselemaan jo ihan kotisalillakin, kun paikalliset supersankarit pistävät itsensä likoon jokaisen perjantai-illankin workoutin aikana. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että kyseinen suorittaminen tai tietynlainen fysiikka olisivat kaikille optimaalisia tavoitteita? Onko Crossfit kestävyysurheilua parempi vaihtoehto? Onko lihaksikkaan vartalon ylellinen ihannointi sen terveellisempää kuin hoikan vartalon tavoittelu? 

Itse kokeilin Crossfittiä ensimmäisen kerran noin kaksi vuotta sitten, samasta syystä varmaan kuin moni muukin jumppaohjaaja. Sitä on nimittäin suht tervettä, että jumppien lisäksi tekee myös omaa treeniä ja mielellään vielä toisessa ympäristössä kun kotisalilla. Niimpä lähdin kokeilemaan esin lajia Crossft Uppsala -nimiselle boxille, jossa en rakastunut kyseiseen lajiin oikeastaan ollenkaan, mutta rakastuin sielä tapaamiini ihmisiin. Sitä kautta jäin jotenkin koukkuun, ja aloin käydä boxilla uuden ystäväni kanssa viikottain. (Lajille ominaista on ihmisten tietynlainen laumautuminen, mikä onkin lajin paras juttu. Olen tavannut niin ihania ihmisiä tätä kautta). Ystäväni kehittyi huimaa vauhtia painonnostossa, ja mä vetelin vielä puolenkin vuoden jälkeen niillä suht samoilla baby-painoilla. Mua ei oikeestaan harmittanut se ollenkaan, mutta musta tuntui, että mua kuuluisi harmittaa. Ihan vain siksi, koska lajin luonteeseen kuuluu se raketti speedillä menevä kehitys. Olisi varmaan pitännyt harjoitella snatcheja imurinvarrellakin himassa, niin olisin löytänyt tietynlaiseen comfortzoneen OLY-liikkeiden kanssa. Aika äkkiä mun motivaationi kumminkin hiipui, ja paussasin korttini kyseisessä mestassa. Jopa mun suomalaiset kaverit ihmettelivät kovaan ääneen, mikä oli mennyt pieleen kun päätin lopettaa tai vähentää kyseistä harrastusta. (Ei vaan napannut, that’s it).

Sinkkuvaiheeni alettua, päätin kuitenkin taas kokeilla tätä ihmelajia. Kaipasin elämääni jotain uutta, ja tätä kautta verkostoituminen sekä vanhoihin että uusiin ystäviin tuntui helpolta. Ja kukapa sinkku ei kaipaisi kropalleen pientä positiivista boostia?

Tällä kertaa innostuinkin kunnolla, ja käyntikertoja tuli boxille niin paljon, että pistin omat jumppani puoleksi vuodeksi tauolle. Treenasin oikeastaan vain boxin kreisien poikien kanssa, ja sitä mentiin ihan limiitillä ja takatukka kestohiessä jokaisena päivänä. Kehityinkö ihan hirmuista vauhtia? Kehityin, mutta helvetin hitaasti. Mitä kävi kropalle? Lihoin huikeat kymmenen kiloa, ja ei. Kyseessä ei toden totta ollut eight-packi ja Uppsalan vahvimmat hartiat, lihasmassan ennätyskeräys kampanja ei ollut sen syksyn succee. Olin onnistunut stressaamaan koko kehoni ihan rajamaille. Meidän kropat on luotu liikkumaan, me kaipaamme haasteita kehittyäksemme. Mutta monesti sitä vain innostuu liikaa, ja palautuminen saattaa jäädä pahimmassa tapauksessa kokonaan. Ihmiskeho on erittäin komplexi kokonaisuus, ja valitettavasti raaka rääkki ei suoranaisesti johda raakoihin tai toivottuihin tuloksiin. 

En inhoa kyseistä lajia, ollenkaan. Käyn yhä edelleen boxilla 2-5 kertaa KUUKAUDESSA, en viikossa. Tykkäänkö niistä kerroista? Harvemmin. Oikeastaan tykkään siitä jälkifiiliksestä, mutten voi valehdella nauttivani roikkuvani tangosta kämmenet verillä. En naura onnenkyyneleitä, kun viimeinen wallball osuukin vahingossa hikiseen otsaani. En halua seistä päälläni parinkymmenen muun aikuisen ihmisen kanssa ja sätkiä jaloilla kohti kattoa. Eikä mun elämänlaatua paranna tai huononna se, nostanko maasta 80 vai 150 maitotölkkiä. Haluan silti käydä kyseisessä paikassa yhä edelleen, ainakin harvakseltaan, maistamassa omaa lääkettäni. Kyseinen prosessi ja kokemukseni ovat saaneet minut ymmärtämään ohjaajan rooliini myös sen, että kaikki eivät rakasta liikuntaa. Niin hullua kuin se itselle voikin olla. Ja silti ne tekevät sitä! Jokainen asiakkaani ei varmaan tule jumppatunnille silmät kiiluen, ja koko momentumia rakastaen. Osa heistä ehkä inhoo niitä 30 minuuttia mun CXworxin parissa, mutta nauttivat jälkifiiliksestä. Ja se on enemmän kuin OK. 

Palauttavaa viikonloppua.

<3Siiri