Ihan(a) ihana A-R-K-I
Kirjoittelin keväällä täällä siitä, kuinka uusi arki kokopäivä töineen ja uudet jumppamiljööt jännittävät. Kyllä ne jännittävät edelleen, jos pysähdyn hetkeksi miettimään kaiken hössötyksen keskellä. Juuri eilen tajusin, kuinka vieraita uudet jäsenet vielä ovat. Kuinka harvan nimen tiedän, vaikka kasvot alkavatkin jo olla tuttuja. Uusi kaupunki, uudet salit ja täysin uudet ihmiset ympärilläni. Suomalainen kulttuuri sekä ”päivätöissä” että jumppamaailmassa suorastaan pelotti. Miten löytäisin toimivan suhtautumistavan siihen, etten ole varsinainen After Work -tyyppi päivätöiden suhteen, enkä ole se totistakin totisempi jumppamimmi joka olisi valmis kilpailemaan omasta pallistaan salin lukkareilla.
Toisaalta taas uudet rutiinit ja uudet huippu tyypit ovat löytyneet vierelleni nopeammin, kuin osasin toivoa ja odottaakaan. Jos yritän laskea jumppatuntien määrän, jotka olen ehtinyt eri Stadin gymeillä vetää tai jos lasken yhteen uudet (nykyisin jo melko läheiset) tuttavuudet, tuntuu kuin olisin asunnut täällä jo paljon pidempään kuin vajaat puoli vuotta. Arki on opiskelijaelämän päättymisen jälkeen aika tukka putkella -menemistä, kun pitkiä työpäiviä ”kuormittaa” intohimoisena jumppailijana ne ”vapaa-ajan” aktiviteetit. Herätyskello soi tässä huushållissa yleensä noin 5:30 ja astun kotiovesta takaisin sisään kahdeksan maissa illalla. Käyn kotona arkisin oikeastaan täyttämässä ja tyhjentämässä jääkaappia, rummuttamassa pesukonetta ja lataamassa akkuja. Sitä kai se työelämän alku on, enkä varmasti ole ainoa, kellä on ollut totuttelemista tähän ”arjen kankeuteen”. Vanhoille ja uusille kamuille jää aivan liian vähän aikaa, ja juuri tästä syystä uusien ihmissuhteiden luominen vie kauemmin kuin opiskelijaelämän vapaudessa. Kerran kun kaikki on uutta ja jännittävää – niin välillä myös hapomista ja rypemistä epävarmuudessa.
Onneksi voin käsi sydämmellä sanoa, että olen saanut uuteen arkeeni just sellaisen porukan, että ne 05:30 herätykset pistävät minut hymyilemään. On oikeesti hauskaa ja motivoivaa mennä töihin, vaikka olenkin se jumppapirkko, joka syö kaksi kertaa enemmän kuin muut ja lipittää liikaa pepe makea ja kofeiinia jaksaakseen. Olen saanut arkeeni vihdoin sellaisen tiimi-fiiliksen, jota tanssiharrastukseni päättymisen jälkeen olen kaivannut jo kauan. Uusi arki kuluttaa akkuja tottakai tuplasti verrattuna siihen, että kirjoittelisin gradua verkkareissa omalla kotisohvalla. Täten en jaksa urheilla yhtä paljon kuin ennen. En jaksa vetää kolmea tuntia päivässä jumppaa ja höökiä siihen crossfit-treeniä päälle. En tule enää koskaan olemaan siinä tilanteessa, että tunnit päivässä tai akkuni kestäisivät entisen pöhinän ”oikean duunin” ohelle. Vielä pari vuotta sitten ajatusmaailmani olisi kaatunut siihen pisteeseen, jossa liikunnalle riittää energiavarastoja yhdeksi tunniksi illalla eikä omien jumppien kylkeen maistu omat treenit. Nykyisin tokaisen itselleni että…Mutta mitäs sitten?
Olen henkilökohtaisesti positiivisesti yllättynyt suuresti, ettei se oikeastaan haittaa. Nautin täysillä siitä, että kroppani jaksaa ja kestää ne muutamat ohjaukset ja pari omaa treeniä, jotka saan uuteen ”lukujärjestykseeni” ujutettua. Jumppahaaveita minulla on yhä, ja tulee aina olemaan. Mutta niiden rinnalle on muodostunut uusia haaveita urani suhteen. Antakoon näiden haaveiden, ja unelmien, kantaa ja tasapainottaa toisiaan.
Arki on ihanaa, askel askeleelta.
Jumppajuttuja toivottavasti piakkoin, voisin höpötellä ja kertoa uuden keskuksen avaamisesta ja fiiliksistä siitä.
Aurinkoa, haleja harmaaseen sunnuntaihin. Nauttikaa, höllätkää ja onnitelkaa iskää näin isänpäivänä.
<3Siiri