Kukaan meistä ei varmasti välttynyt eilen sosiaalisessa mediassa siltä, että maailmanlaajuisesti juhlittiin naistenpäivää. Alunperin kyseistä päivää juhlitaan naisten oikeuksien vuoksi, tarkoituksena edistää naisten asemaa sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa prosesseissa. Usein tämän päivän johdosta nostetaan esille naisten asema työmarkkinoilla ja työelämässä sekä millaisia eroja vallitsee nais- ja miesvaltaisilla aloilla. Minulle ryhmäliikunnanohajus ei ole ammatti, enkä koe sitä työnä (niinkuin olen aiemmin sanonutkin) mutta jumppamaailma on kyllä ainakin vielä toistaiseksi erittäin naisvaltainen maailma. Yhä useampi mies innostuu crossfit- ja nyrkkeilyboomien myötä osallistumaan ihan tavallisillekin jumppatunneille – ja siitä pikku hiljaa ohjaajalavalle, mutta väittäisin silti edelleen valtaosan sekä ohjaajista että asiakkaista olevan naisia. En ota asiaan kantaa, olisiko ryhmäliikunta-ala parempi vai pahempi paikka, jos jako olisi tasaisempi. Mutta likkojen jumppapiireihin mahtuu ihan uskomaton määrä draamaa ja stooreja, joita ei ulkopuolisena aina oikein uskoisikaan. Ja jotenkin mulla on pokkaa väittää, että ainakin suurin osa näistä draamamomentumeista on meidän mimmien aiheuttamia. 

En tiedä onko katkeruus pelkästään naisten perisynti, mutta se on ryhmäliikunnan varjopuoli kaiken sen glitterin, ryhmähalien, high fivesien ja team-tuntien takana. Varsinkin konseptituntien, kuten Les Millsien, suhteen olisi hyvä puhaltaa yhteen hiileen – sillä mitä paremmin yhden ohjaajan bodypumppi menee, sitä paremmalla todennäköisyydellä asiakkat uskaltautuvat myös kollegan BP-tunnille. Ja toisinpäin, jos yksi jumppamaikka SATSilla vetelee konseptitunnilla omat koreonsa hatusta eikä panosta lopputulokseen, tuomitsevat varsinkin uudet asiakkaat helposti koko treenimuodon tai kyseisen tunnin lajin. Jotenkin kyseinen logiikka vain helposti tuntuu hämärtyvän useiden liikuntakeskusten ohjaajapiireissä. Tuntien aikatauluista nostetaan pari kertaa vuodessa sotakirveet ryhmäliikuntavastaavan kanssa pystyyn ja jokaisesta salin säännöstä väännetään kättä viimeiseen asti omien etuuksiensa ajamiseksi. Oon tähän alle listannut muutaman tilanteen, jotka ovat aiheuttaneet ainakin minussa syvää hämmennystä. En koe olevani parempi jumppamimmi kuin muut, mutta vuosien varrella olen aidosti oppinut olemaan välittämättä turhasta söhellyksestä ja yritän aidosti olla iloinen ja onnellinen muiden puolesta. 

1. Pari vuotta sitten, kun pääsin Les Millsin uskonlahkon superstar-kisassa jatkoon, useampi jumppakollega lopetti mun seuraamisen Instagrammissa sinä samana päivänä. Mikä sattuma? 
2. Useamman kerran, kun olen kotisalillani yrittänyt järkätä viikonlopun kunniaksi tiimituntia spessuksi asiakkaille, minulle on vastattu tyyliin: ”No, se tuottaa niin paljon ongelmia, mitkä biisit kummatkin opettelisivat, että parempi jättää väliin. Tällä kertaa minun kannattaa vetää yksin.” Luulin, että meillä molemmilla on sama Combat-ohjelma kyseessä ja samat lisenssit? 
3. Mulla on asiakkaana kahden ohjaajan BodyAttackiin porttikielto (kyllä se on mahdollista) koska he haluavat omistaa ”60 minuutin huomion” sunnuntai-iltaisin, ja se on häiritsevää, että asiakkaat kääntyvät mun puoleen kysymystensä kanssa tunnin jälkeen – eikä kyseisten ohjaajien. What? 
4. Mut on kutsuttu ohjaamaan pariin jumppatapahtumaan Suomeen salille, ja oon silloin tainnut vahingossa hypätä jonkun toisen comfortzonelle. Kummasti molemmilla kerroilla aloittava ohjaaja muisti esitellä kaikki muut ohjaajat, mutta mun nimi jäi sanomatta. 
5. Siinä vaiheessa, kun ketjuilla yleistyi Appien käyttö varausjärjestelmissä – lähti varausten määrästä kauhea sanaton kilpailu ohjaajapukkareissa. Sait tuntea olevasi susipask* ohjaaja, jos sinun tunneillesi ei ollut vähintään 10 pers. jonossa. Vaikka niinkuin sitä alalla olevana sisimmässään tietää, että siihen vaikuttaa 50 muutakin muuttujaa.

Mutta onneksi jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa ja ryhmäliikunnan parista löytyy myös maailman parhaita tyyppejä, jotka tekevät mun hikisestä arjesta yhtä hymyä. Näin naistenpäivän (tai -viikonlopun?) kunniaksi haluisin heittää pienet shotoutit heille, vaikkei näistä mimmeistä kaikki suomea ymmärräkään.

1. Kiitos rakkain Teresa ihan kaikesta jumppastudion sisällä ja sen ulkopuolella. Aito, iloinen ja tukeva jumppasisko, jonka vieressä on aina minulle paikka niin lavalla kuin matcha-lateilla kahvilassa tai sitten vaikka hassuttellessa grammikuvia kuvatessa. Sun seurassa, ja sun vierellä on aina aidosti välitetty, tervetullut ja positiivinen viba. 

2. En tiedä millaista mun Uppsalan arki olisi ilman Micaelaa. Hän kiljuu intoa piukassa mun jumppien eturivissä, ja on mun suurin ja uskollisin fani ja tukija. Tämän lisäksi kyseinen henkilö puskee mua mukavuusrajojen yli niin hauiskäännöissä kuin leuanvedossakin jumppien jälkeen.

3. Kiitos ihanille Gogon omistajille ja henkilökunnalle, jotka annatte mun vierailla jumpissa ja sijaistaa niitä tarpeen tullen – näin monenkin vuoden jälkeen. Kyseisellä salilla (juuri teidän takianne) on minulla aina erittäin kotoisa olo! (Gogo Helsinkiin kanssa ja äkkiä, pliiiiiis)

4. Kiitos Gogon mimmeistä erityisesti Annille, joka aina toivottaa mut Stepissä tervetulleeksi lavalle vaikken nykyistä ohjelmaa haltsaisikaan. Ja iki-ihanalle Tarjalle, joka tuntuu aina olevan yhtä iloinen hänen tunneilleen ilmestyessään. Sekä tietysti superpositiiviselle Piilalle, joka spärrää mua sunnuntaiaamujen bodyattack-combossa. 

5. Ja kiitos teille hassuttelijoille, jotka ette kehtaa kehua tunnin jälkeen – mutta ilmestytte saunanlauteilla viereen, ja annatte kaikkien kehujen tulla just siinä. Kiitos.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

<3Siiri