Ryhmäliikunnan suosio romahtamassa?
Tällä viikolla Facebookista löytyi linkki uutiseen, jossa kerrottiin helsinkiläisen kuntosaliyhtiön tappioiden taustalla olevan ryhmäliikunnan suosion hurja lasku. Ryhmäliikunnan suosion romahdusta kuvailtiin kansainväliseksi ilmiöksi, ja mun jumppasydämeni hämmentyi ja särkyi hieman. Onko uutinen totta, ja jos on, niin miksi? Missä me jumppamimmit ollaan epäonnistuttu, vai ollaanko?
Trendin taustalle epäiltiin syynä sitä, että olisimme entistä individualistisempiä ja haluaisimme olla kuntosalilla itsekseen, treenaten just sitä ”omaa juttua”, ”omalla ohjelmalla” ja kohti ”omia tavotteita.” On trendikästä hankkia oma ohjelma henkilökohtaiselta treineriltä (vaikka se meilaisikin ne samat smith-kyykyt ja kana-riisi-kaurapuuro paperit kymmenelle muulle ikäisellesi naiselle) ja popittaa omaa rockia Bluetooth-kuulokeilla. Nykyaikaisella kiireisellä ihmisellä ei ole myöskään aikaa soveltaa aikataulujaan lempparijumppiensa mukaan. Niinkö? Eikö sitä voi harjoitella vaihdellen, ryhmäliikuntaa jokatoinen kerta ja omaa hauiskääntöä jokatoinen?
Mun sydämeni särkyy tässä kohtaa, jos jäseneni kokevat, että pystyvät tsemppaamaan itseään samalle limiitille yksikseen versus mun tunneillani. Tai jos aloittelija katselee tekniikkavideonsa ennemmin youtubesta, kun tulee tutustumaan liikuntaan inspiroivan ohjaajan opastuksella. Sitten olen ohjaajana itseeni pettynyt, koska mun kuuluu olla jäsenilleni se viimeinen siima, josta napataan kiinni, kun voimavarat meinaavat loppua ja hymy hyytyä. Ja mun sydämeni Siirinä särkyy siinä vaiheessa, jos ihmiset valitsevat arjestaan ne oikeassa elämässä (ei sosiaalisessa mediassa) tapahtuvat tapaamiset tietoisesti pois. Uskon, ja toivon, että aikuiset ihmiset saisivat kokea sitä joukkueurheilun (tai joukkueellisen harrastuksen) tunnelmaa ilman sitoumuksia – juuri ryhmäliikunnan kautta. Harvalla työelämässä puurtavalla tai parin lapsen äidillä on valitettavasti aikaa sitoutua säbäjoukkueeseen tai discotanssiryhmään niin kuin teininä – mutta jollain tavalla sen urheiluhullun tiimifiiliksen haluaisi silti saavuttaa. Vai?
Itse olen saanut suurimman osan sekä sydänystävistäni että uusista moikkaus-tutuista juuri ryhmäliikunnan kautta, sekä Suomessa että Ruotsissa. Minulta se on onnistunut aika luontevasti, koska olen aina äänessä ja esillä (valitettavasti) minne ikinä menenkin. Haluan tutustua ympärilläni oleviin ihmisiin, vaikka se olisikin vain pintapuolista jutustelua. Kysymys ehkä kuuluukin; kuinka hyvin olemme onnistuneet kuntokeskuksissamme luomaan avoimen ilmapiirin tutustumiselle ja oikealle joukkuehengelle? Kuinka usein olemme ohjaajina aidosti kannustaneet jäseniä ottamaan kontaktia keskenään (kyllä, se on haastavaa, mutta kokeilemisenarvoista)? Ja kuinka usein olet moikannut jäsenenä vieressäsi hikoilevaa jumppaajaa? Hymy voisi oikeesti pelastaa kohtalotoverisi päivän, ja saada hänet palaamaan kyseiselle tunnille uudestaan, vaikka se ei heti alkuun olisikaan hänen ykkösjuttunsa. Mutta ehkä juuri se muiden jäsenten positiivinen energia, ja just sun kaunis HYMY saisivat hänet palaamaan seuraavanakin maanantaina siihen hikiseen aamu-attackiin. (Mulla on tapa vitsailla tästä, jos tuntejani ennen salissa vallitsee syvä radiohiljaisuus… Kyllä sielä saa puhua keskenään ennen tunnin alkua, ei me olla kirkkoon tultu kumminkaan.)
Uskon, että liikuntamaailman trendit; crossfit ja small group training ovat nousussa juuri tämän joukkuehengen tavoittelun takia. Monella crossfitboxilla on just ihan mahtava, ihailtava ryhmähenki. Ja tällä nykyaikaisella uranaisella ei ole aikaa urheilla pitkiä pätkiä päivittäin, ja tästä syystä kyseinen tilanne on nostanut intervallituntien suosiota ja HIIT-treenistä on tullut se HITTI. Mutta kun nämä jutut eivät vain yksinkertaisesti sovi kaikille, vaikka niin ollaan kuviteltu ryhmäliikuntalukkareita suunnitellessa ja uusia ohjelmia luodessa. Ja meillä kaikilla ei valitettavasti ole varaa crossfit-korttiin tai henkilökohtaiseen PT-valmennukseen. Kuitenkin…kaikesta on tullut pikku hiljaa yhtä samaa puuroa, kaikki on nykyään HIITtiä, ja juuri sen uskonkin olevan piilevä syy siihen, miksi jengiä tippuu tunneilta pois.
Minne menee nykyisin hän, joka on liikuntauransa alkutaipaleilla tai haluaa vain oikeasti pitää h-a-u-s-k-a-a? Steppi keksittiin alunperin polvivammaisille soveltuvaksi askelharjoitteluksi, ja nykyiset bodysteppi tunnit ovat sykehuippua huipun perään eikä askellusbiisejä ole alkulämmön jälkeen mailla eikä halmeilla. Britt-Maria 50 vee pettyy pahasti omaan kuntoonsa ja korkeisiin odotuksiinsa, kun nykyaikainen steppi ei olekaan enää pivot-käännöksiä ja askelluskoreografioit vaan burpeetä, polvennostoa ja X-hyppyjä. Parikymppinen taas ei miellä sanaa step tehokkaaksi harjoitteluksi, ja valitsee ennemmin juuri sen HIIT- nimeä kantavan tunnin treenitietoisten kavereidensa perässä. Tanssitunnitkin on karsittu paikalliselta salilta minimiin, koska niiden pitäminen ei ole ryhmäliikuntaexperttien mukaan enää kannattavaa. Muokkaukseen meneminen taas ei kuulosta kovin mediaseksikkäältä, ja aloittelija välttää kyseiselle tunnille ilmoittautumista, koska ei löydä yhtään kuvaa instagramista hashtagilla #muokkaus. Ei kai sellaista viitsi mennä kokeilemaan, jossei lempparibloggarikaan siinä jumpassa käy?
Samalla aallonharjalla, jolla koko fitness-maailma matkustaa, väittäisin myös jumppaohjaajan positiosta tulleen pikkuisen liukuhihna-kamaa. Niin paljon, kuin Les Millsiä ja ryhmäliikuntaa rakastankin, niin mun mielestä sen ohjaaminen ei sovi kaikille eikä kaikkiin elämäntilanteisiin. Jos hommasta on lähtenyt 20-vuoden jälkeen intohimo, pistä se paussille – itsesi ja ennenkaikkea asiakkaidesi vuoksi. Ihmiset haluavat rahoilleen ja ajalleen vastinetta (tällä en tarkoita, että meidän ohjaajien tulisi olla autopilotilla toimivia robotteja, päinvastoin) ja kaikissa elämäntilanteissa emme pysty toimimaan sillä toivotulla levelillä. Itselleni ainakin paussin pitäminen on tehnyt aina pelkään nannaa! Ja niin, meistä kaikista ei ole geneettisesti/luonteeltamme (tai taustojemme puolesta) pikajuoksioiksi tai balettitanssijoiksi (ihan sama miten kovaa painaisimme duunia) ja en koe, että liikunnanohjaaminenkaan on meille kaikille. Se ei ole paikka henkilölle, jonka tarvitsee koulutukseen mennessä taistella musiikin rytmin kanssa aivan mielettömästi tai jolle urheilu on vielä pakkopullaa (mutta henkilö toivoo saavansa ”oman harjoittelun siinä samalla”). Se ei myöskään ole paikka hyville instagram-päivityksille ja statuksen pökittämiselle (vaikka meillä kaikilla ohjaajilla olisikin pienimuotoinen hyväksynnäntarve) vaan se on paikka henkilölle, jolla on aito palo liikuntaan ja niiden endorfiinipiikkien ja HYVÄN MIELEN LÄHETTÄMISEEN! :-)
Ihanaa ihanaa viikonloppua!! Menkää jumpalle, meitsi ainakin menee. Muokkaukseen itseasiassa.
<3Siiri