Stadilainen täysin sydämin

Katson kodin ikkunasta sisäpihalle, ja muistan kaukaisesti vielä vuoden takaisen ajan, jolloin tämä kämppä täyttyi aina vain viikoksi mun pinkistä matkalaukusta, mustista farkuista lattialla ja jumppakamoista pyykkikorissa. Ja tunnin päästä olin jo takaisin kotikolossani Uppsalassa. Toivoen, että Helsinkiin muutto olisi jo ohi. Kun se päivä koitti, jolloin suljin mun kämpän oven viimeistä kertaa, otin pakettiauton bussikyydin sijaan ja saavuin Suomeen lentokoneen sijaan paatilla – tiesin, että alkuaika saattaisi olla rämpimistä. Se olisi uuteen tutustumista ja itsensäetsimistä jälleen uudelleen.

Olin kuitenkin pedannut itselleni suht valmiit puitteet elämälleni Helsingissä. Minulla oli kumppani vierellä, olin tutustunut tyyppeihin joiden kanssa haluaisin jakaa sydänsuruni, skumppahetkeni ja viikonloppujeni brunssituokiot. Oli omat tunnit kuntosalin lukkarissa ja oli työpaikka, jossa rakentaa uutta uraa. Olin valanut nämä tukipilarit betonista, joita en hevillä halunnut lähteä murskaamaan ja muuttamaan, jotten vaikuttaisi säheltäjältä muiden silmissä. Jotenkin päädyin kuitenkin taas samanlaiseen tilanteeseen, kun Uppsalassa reilut viisi vuotta sitten. Paukutin menemään kympin tyttönä täysillä tehoilla kuukausia suoraviivaisesti eteenpäin, vaikka henkisesti käsijarru oli vedettynä aikoja sitten pohjaan.Olin rakentanut arkeeni sellaisia palikoita, jotka näyttävät ulkopuolelle erinomaisilta ja joissa menestyn. En uskaltanut hypätä kelkasta pois, koska muutoksia tuntui olleen taas vähintään tarpeeksi ja itsellekin oli jälleen haastava myöntää se, etteivät hyvät suoritukset tarkoita samaa asiaa kuin hyvinvointi ja onnellisuus.

Jokaisen pienen ja vähän suuremman pyörremyrskyn keskellä huomasin kurkistavani meren toiselle puolelle. Oli niin helppoa koittaa etsiä tekosyy siitä, etteivät asiat olisi Ruotsissa tällä tavalla. Minulta tuntui unohtuvan, etten ole enää samassa elämäntilanteessa nyt kuin opiskeluaikoina ja tilanne olisi sama, vaikka asuisin edelleen Uppsalassa. Enkö muka reagoisi näin, jos asuisin edelleen siellä? Siksi mua pelotti aivan liikaa mennä käymään Stockiksessa joulun jälkeen, olin saanut lomalla aikaa miettiä ja pohtia. Punnita edestakaisin ilman selkeitä vastauksia. Entä jos jättäisin Tukholma-Helsinki -lentolipun käyttämättä ja jäisin sinne?  Tiesin, ettei pohdinta ollut realistinen, mutta pelko olisi silti elävä.

Heti Arlandaan laskeuduttuani tajusin, että se kappale elämästäni on taputeltu. Oli aivan ihanaaaaaaaaa nähdä ystäviä pitkästä aikaa. Tassutella T-centralilta paikalliselle SATSille. Ihastella kävelymatkalla merenrantaa Tukholman puolelta. Saada puhua ruotsia koko viikonlopun ajan ja hypistellä Skultunan kynttilänjalkoja Designshopissa. Mutta mun oli jo parin tunnin jälkeen ikävä sitä henkilöä, joka piristää mun jokaisen päivän. Jo viikonlopun jälkeen oli ikävä suomalaisten tovereiden rehellisyyttä, ja suomalaisten jumppaajien ahkeruutta. Jo päivän jälkeen tajusin, että kaikki ne asiat jotka ovat tehneet minusta aidosti onnellisen Ruotsissa – tekevät minusta todella onnellisen ja onnekkaan myös täällä. Ja sen lisäksi täällä on vielä paljon enemmän, kun löytyy oma perhe ja oma kumppani samalta mantereelta. Miksi olin sitten epäröinyt niin kovasti?

Mä mokasin starttiruutuni kanssa ihan samalla tavalla kun viisi vuotta takaperin. Virheet täytyy tehdä toisinaan useampaan kertaan, ennenkuin niistä näköjään oppii. Viisi vuotta sitten yritin mähkiä ekat puoli vuotta opiskelijaelämässä, vaikka tiesin tuolloin jo vallanmainiosti etten nauti kissanristiäisistä, beer pong -illoista, iltapäiväkahvitteluista tai porukalla opiskelusta. Vaakakuppi keinui puolelta toiselle, koska olihan minulla näiden tyyppien kanssa ihan kivaa ja yhteinen tulevaisuus kauppiksen maistereina? Mutta siihen ne yhteiset asiat sitten jäivätkin. Tykkäisin jokaisesta toverista yksilönä, ja seuraan heidän elämäänsä somessa edelleen mielenkiinnolla, mutten vain sopinut siihen muottiin ja aktiviteetteihin joita opiskelijapiireissä harrastetaan. Pitkän syksyn jälkeen myönsin itselleni sen, että viihdyn enemmän yksin kuin muut ja sydänystävien löytyminen tapahtuisi opiskelijamaailman ulkopuolella. Ja vaikka siinä kesti kauemmin ja vaikka se oli haastavampaa kuin koulunpenkillä bondailu, oli se sen arvoista ja sain jumppamaailman kautta itselleni Uppsalassakin sydänystäväni jotka pysyvät matkassani loppuun asti.

Onnistuin kuitenkin toistamaan tämän kaavan muuttaessani Suomeen. Ajauduin ympäristöön, jossa vallitsee tiivis ja voimakas yhteisöllisyys. Mahanpohjassani tunsin alusta asti, ettei se ehkä ole mun juttu… Eihän meitsi opiskelijaelämässäkään halunnut jäädä yliopistolle luentojen jälkeen tai viettää aikaa opiskelupiireissä pakollista enempää. Mikä olisi muuttunut nyt, kun opiskelut ovat vaihtuneet päiväduuniksi? Ei mikään. Olen sama erityisherkkä, melkoisen introvertti Siiri, joka sosiaalisesta luonteestaan huolimatta viihtyy todella hyvin yksin. Joka ei kestä hälinää ja jonka akut latautuvat jumpalla ja brunssitreffeillä afterworkkien sijaan.

Helsingissä ei siis ole mitään vikaa. Päinvastoin, rakastan olla ja elää täällä. Rakastan ihmisiä ympärilläni, kaksikielisyyttä, jumppapöhinää ja jopa niitä rumia punaisia metroja. Siinäkään ei ole mitään vikaa, että olen edelleen yksinviihtyvä outolintu, joka on erityisherkkä koville äänille, isoille ryhmille ja jonka tarvitsee ladata akkuja yksikseen. Sen kun onnistun myöntämään itselleni ja luottamaan siihen, että elämä sujuu silti ja oma hyvinvointini on muiden määrittelemiä mittareita tärkeämpää… niin johan oravanpyöräkin rullaa taas ilman kitkaa.

Ihanaa, talvista maaliskuun ensimmäistä viikkoa tyypit <3

P.S. Nyt olen kolunnut jo kaikki Stadin blogatuimmat ja grammatuimmat kahvilat ja brunssipaikat pikkuhiljaa ja voisin niistä kirjoittaa omat kommentit tänne. Vähän kevyempää, herkullisempaa juttua johonkin väliin.

Kuullaan.

Haleja ja jumppaenergiaa!

<3 Siiri

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *