Tuijotan ulos ikkunasta ja mietin jo huomista

Musta tuntuu, että jokainen henkilö jolle olen kertonut Suomeen muutostani, on jossain vaiheessa reagoinut kysymyksellä: ”Eikö sua pelota?”. Ja mä en vieläkään oikeen tiedä, mitä mun kuuluis tähän vastata. Kuuluuko mun perustella sitä, miksi haluan taas tehdä ison muutoksen elämässäni ja palata rakkaimpien ihmisten läheisyyteen? Oikeestaan, mua ei juurikaan pelottanut etukäteen, mutta kun jokainen vastaantuleva tyyppi on kyseenalaistanut omat valintani – aloin itsekin pyörittelemään näitä ajatuksia. Olen prosessoinut näitä ajatuksia siitä hetkestä lähtien, kun istuin lentokoneeseen Espanjassa viime kesänä. Kuuntelin suomalaista musiikkia, ja purskahdin itkuun. Olisin siinä hetkessä tehnyt melkein mitä vain, jotta koneeni päämääränä olisi ollut Helsinki-Vantaa Arlandan sijaan. Olin hämilläni, miten olin päätynyt siihen päätökseen ja fiilikseen, että tää olisi mun viimeinen vuosi Uppsalassa ja Tukhomassa. Siitä hetkestä lähtien mulla ei ollut eikä ole mitään syytä palata takaisin Uppsalaan pysyvästi, ja oon aina uskonut vahvasti mottoon No reason to stay is a really good reason to leave. Mun parhaat ystävät olivat lopettamassa yliopisto-opintonsa kandiin, ja muuttamassa muualle. Huippukollegani jäivät molemmat äitiyslomalle ja olin epävarma siitä, haluaisinko jatkaa työssä jossa vedin itseni viimeksi ihan piippuun. Viime keväinen parisuhde päättyi niin sekaviin kuvioihin, että meillä oli oikeudenkäynti talvella edessä. En tuntenut uudelta maisteri-opintolinjalta yhtään ketään ja innostukseni crossfittiin oli lopahtanut ennen reissua täysin. Miksi olin edes menossa takaisin? Koulun takia. Ja se olisi viimeinen vuosi. Päätös oli tehty. 

Siitä hetkestä lähtien musta tuntui silti, että mua revittäisiin kahtia. Jos olet elänyt kahdella paikkakunnalla pidemmän aikaa, tai asunut ulkomailla useamman vuoden, ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Toisaalta on luksusta, että minulla on kaksi paikkaa ja maata, joita voin kutsua kodiksi. Toisaalta se on yhtä helvettiä, koska missään ei ikinä ole täysin hyvä olla. Aina puuttuu jotain tai joku, jonka haluaisit lähellesi. Olen kuitenkin prosessoinut päätöstäni siitä hetkestä lähtien, kun kuuntelin Sannin biisejä lentokoneessa. Päivä päivältä olen pikku hiljaa sanonut tutuille kortteleille hyvästit ja hyväksynyt sen, etten ole se sama Siiri, joka tänne muutti 5-vuotta sitten. Emme unelmoi samoista asioista enää, vaikka se tuntuukin haikeelta ja olen punninnut päätöstäni jokaikinen päivä melkein vuoden ajan. 

Myönnän kuitenkin, että kotiinpaluuseen ja uuteen elämänvaiheeseen liittyy seikkoja, jotka herättää minussa pelkoa ja stressiä. En väitä, että muutin tänne aikoinaan paetakseni kotona olevia ongelmia, mutta jotenkin siinä niin pääsi käymään. Mulle tulee yhä edelleen paha mieli, kun saavun Tampereelle. Olen ollut lukioaikoina hurjan epävarma ja miettinyt pääni puhki ajatuksilla, miten muut ihmiset minut näkevät. Ja oon just se sama pieni Siiri, kun päädyn siihen kaupunkiin. Täällä minulla ei ole ikinä ollut sellaista oloa, vaan olen kokenut riittäväni just sellaisena kuin olen päivästä yksi lähtien. Olen saanut hakemani työpaikat täällä lähes poikkeuksetta ja ongelmitta ensimmäisestä kuukaudesta saakka. Sain silloisen unelmieni poitsun rakastumaan muhun ensisilmäyksellä salilla. Oon sali toisensa jälkeen täyttänyt uudet ryhmäliikuntatunnit hyvillä jäsenmäärillä ja saanut porukan vaihtamaan kuntokeskusta mun perässä. Oon ollut aivan huikeessa asemassa (pinnallisten) ihmissuhteiden suhteen ja itsetuntoni on ollut täällä ihan toisella levelillä verrattuna vuosiin kotipaikkakunnallani, jossa mulla on aina ollut pieni piinaava alemmuuskomplexi. Se mua pelottaa. Etten löydä sellaista laajaa tukiverkostoa kuin täällä, joka ottaa minut vastaan JUST tällaisena kuin mä olen. Mua pelottaa, ettei suomalaiset jumppajäsenet ottaisi mua samanlaisella rakkaudella ja positiivisuudella kuin ruotsalaiset. Mua pelottaa, että me ollaan siinä samassa pisteessä Helsingissä kuin Tampereella, että saan mahani kipeeksi tiettyjen ihmisten tapaamisesta Hämeenkadulla Tampereella tai Mannerheimintiellä Stadissa. Mua pelottaa, miten pärjään työelämässä ja parisuhteessa ruokarajoitteisena jumppahulluna, joka on allerginen Afterworkeille ja suomalaiselle alkoholikulttuurille. 

Juuri näitä ajatuksia olen pyöritellyt viimeiset kuukaudet, ja välillä ollaan oltu erittäin lähellä sen suhteen, että painaisin jarrupedaalit pohjaan ja soittaisin kotiin, ettei tätä asuntoo myydäkään ja etten voikaan aloittaa uudessa työpaikassa Helsingissä. Olen etsinyt sekä pinnallisia että syvällisiä tekosyitä sille, että miksei sittenkään. Onneksi viimeisin kuukausi on saanut kaasupedaalin uppoamaan syvemmälle. Käveltiin pari viikkoa sitten Helsingin kaduilla, ja tajusin miten kaunis kaupunki se onkaan. En osaa selittää, mutta sinä kauniina aurinkoisena päivänä se nosti meikäläisen sykkeet just samoille tasoille kuin Tukholman pulssi, ja mä rakastan sitä. Rakastuin löylyyn, Punavuoren kahviloihin ja jopa niihin Helsingin metron ällöttäviin punaisiin tuolehin. Sain halata mun kahta ihaninta stadikaveria. Sain vetää pari jumppaa ihan uskomattomalle porukalle Esportilla, ja pelko siitä, etteivät he ottaisi minua avosylein vastaan laski taas hieman. Nämä viimeisimmät aurinkoiset viikonloput ovat saaneet mut taas varmistumaan siitä entistä enemmän, että kaikki järjestyy kyllä. Kaikki. Ei heti, mutta asia kerrallaan. Ja että tulen rakastumaan Stadiin ja stadilaisiin. Ihan täysillä. 

Nyt täytyy vaan löytää minulle Stadista semmoisia tyyppejä, jotka haluaa pitää minulle salisparrausseuraa tai tulla mun kanssa kokeilemaan nyrkkeilyä. Type tänne jotain, jos haluut lähtee kokeileen <3

Ihanaa vappuviikkoa!
Aurinkoa ja haleja

<3Siiri