Miksi leikata naru, jos solmun voi avata?

Koskakohan sitä oikeasti ymmärtää, että ei ole enää MEITÄ. Toinen ei halua enää sanoa ME vaan MINÄ.

Pääsin exän (tuo sana on niiiiiin kamala) kyydillä kotiin. Onhan tämä mun kotini vielä about viikon. Mä olin jotenkin salaa odottanut, että tavatessamme halataan ja itketään. Eihän se tilannetta olisi muuttanut, mutta olisin ehkä hiukan päässyt kurkistamaan toisen tunteisiin. Paskat. Mä jähmetyin kävellessäni autolle. Toinen poltti tupakkaa auton vieressä. Kävelin viereen ja menin ihan jumiin. Toinen kysyi missä olin joulun. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sain vaivoin vastattua heikolla ja pienellä äänellä, lyhyesti. Menettääkö tässä jo puhekykynsäkin?

Joulu ei tuntunut lainkaan joululta. Mutta aattoyössä oli jotain häviähdyksiä siitä taianomaisuudesta, mitä siinä joka vuosi on. Tuijotin kylmissäni peiton alla talvista maisemaa. Kuuntelin hiljaisuutta ja katselin hämärää. Tuli tosi levollinen olo. Vaikka oli haikeaa ja surullista, se oli hetken semmoista lämmintä surua. Harmi vaan, että samalla mieleen ehti hiipiä odotus, että ehkä toinen laittaa mulle aattona viestin, että yritetään vielä. Yritetään vain.
Joskus mielikuvituksesta on vain harmia.

Kyllähän mä vieläkin salaa odotan, että hän haluaisi tapailla. Tänään kerroin miten itse toivoisin asioiden menevän. Kerroin, että jos hän pyytäisi mua jäämään, en varmaankaan jäisi. Ehdottaisin että tapailtaisi eri osoitteista. Silloin molemmilla olisi aikaa miettiä itseään, rakentaa omia rutiineja ja paremmin tehdä mitä itse haluaa.  Ne hetket, jotka vietettäisiin yhdessä,  oltaisiin oikeasti yhdessä. Ei henkisesti poissa, fyysisesti läsnä.

Pienen hetken hän näytti niin ymmärtäväiseltä ja mietteliäältä, että haaveilin sieltä tulevan vastauksen ”tehdään niin”. Sen sijaan kuulinkin sanat ”musta siinäkään ei olisi mitään järkeä”.

Olisi niin paljon helpompaa olla vihainen. Huutaa, räyhätä ja vannoa ihan tosissaan, että on onnellisempi yksin! Mutta kun ei… musta ei tunnu siltä.
Kahteentoista vuoteen mahtuu liian paljon hyvää ja kaunista. Perustukset on vankat, joten ei tarvitsisi kuin tehdä remonttia. Jos remontin jälkeen tuntuu että nurkista vetää edelleen, katsotaan sitten uudelleen. Mutta jos virheet tajuaa vasta nyt, miten niitä olisi voinutkaan korjata aiemmin?

 

Yö pelottaa mua taas. Ensimmäinen yö yksin moneen viikkoon. Onneksi kello on sentään jo kymmenen. Viimeksi itsetuhoiset ajatukset ja pelot hiipivät mieleen jo viideltä iltapäivällä. Mitäköhän sitten tapahtuu, kun olen muuttanut yksin? :o
Mä en varmaan koskaan ole omassa kodissani. Siitä tulee varasto tavaroilleni.  Huokaus.