Menneisyyden tuhoamista

Tyhjentelin tässä Facebookista seinääni vuosien ajalta. Meinasi oikeasti tulla oksennus, kun poistelin niitä meistä kertovia viestejä. Miten olenkin rakastanut ja puhunut niin rakastavasti vielä viimeisiin päiviin asti.

Miten olenkaan toivonut edellisessä kriisissä toiselle voimia saada päänsä selväksi ja ajatuksensa tasapainoon. 

Valokuvia mä en edes uskalla katsoa. Tämä paha olo on jotain ihan käsittämätöntä.

Tänään toivoisin niin kovasti, että olisi vielä se yksi mahdollisuus. Oikeasti, rehellisesti, voin väittää ymmärtäneeni kuukaudessa enemmän kuin koskaan. Isompia asioita. Suurempia ja vaikuttavampia. Sellaisia jotka todellakin hyödyntäisivät suhdetta.

Olen agnostikko, mutta olen rukoillut. Olen lähettänyt esirukouspyynnön kolme kertaa ja rukoillut taas itse. Toivonut mielessäni, että joku muukin rukoilisi. Tai mitä ikinä. Olen toivonut, että meidän polkumme vielä kohtaisivat. Että tämä juttu oli nyt pakollinen kasvamisen takia, paremman parisuhteen takia. 

Olen kieltäytynyt parista treffikutsusta. Mua ahdistaa että joku mies edes ottaa yhteyttä, vaikka ihan asiallisesti vain pyytäisi kahville. 

 Jotenkin kaikki rumat sanatkin tekevät pahaa. Olen paljon herkempi. Tv:ssä joku sanoo ”vittu” ja multa on tulla oksennus. 

Niin ja koko maailma, se kulkee pareittain. 

 

Tämmöinen, vähemmän hyvä päivä tänään.