Huijaanko mä itseäni?
On se kumma miten ihminen onnistuu huijaamaan jopa itseään. Aluksi sain käytännön asiat hoidettua sen turvin, että odotin. Odotin eron olevan välivaihe, jonka jälkeen palattaisiin takaisin yhteen.
Nyt en oikein tiedä mikä olo mulla on. Ei oikein mikään. Semmoinen iha sama -fiilis. Vai yritänkö silläkin huijata tunteitani, kylmettää itseni? Ehkä yritän unohtaa kaiken. Onkohan tämä ihan normaali ja järkevä tapa surra eroa, vai pitäisikö tästä päästä pian yli? Kannattaako alla lueteltuihin asioihin tuudittautua, vai tekeekö ne mulle vain huonoa?
Huijaus: Ei tuu onnistumaan
Ei ehkä kannattaisi lohduttautua sillä, että heidän suhteensa ei tule onnistumaan. Ei onnistu ympäristön paineiden, heidän tilanteidensa ja tutkimustulosten valossa. Jos heille tulee onnellinen yhteiselämä, kuulen siitä kyllä. Silloin putoan korkealta ja kovaa. Sitäpaitsi mitä väliä? Jonkun kanssa exä kuitenkin joskus seurustelee.
Huijaus: Mä voin niin näyttää sille, miten onnellinen musta on tullut yksin
Jotenkin odotan sitä päivää, että voin osoittaa miehelle olevani yli. Enkä ainoastaan yli tästä, vaan niin paljon rauhallisempi, tasapainoisempi, sinut itseni kanssa ja tuntevani itseni paremmin. Osoittaisin että katso miten paljon olen kasvanut henkisesti. Katso miten onnellinen olen ihan yksin.
Huijaus: Kohta oon rakastunut ja paljon onnellisempi kuin kanssasi
Miksi ihmeessä mä oletan löytäväni ihan kohta jonkun kivan ja söpön miehen, jonka kanssa synkkaa? Etenkin, miksi mä odotan sen ekan olevan myös se, jonka kanssa rakennan pitkän ja onnellisen liiton. Aika epätodennäköistä. Joo ja kuinka nopeasti kukaan mies pääsee elämääni, kun mua ahdistaa jokainen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Jos joku tulee juttelemaan tai katsoo kohti, iskee ahdistus: Yök, mies! Hyi! Mee pois! Se haluaa vaan seksiä tai on muuten ääliö! Niin, enkä mä edes tahtoisi seurustella. Tuskin pitkään aikaan.
On muuten jännä miten muista ihmisistä saa voimaa. Kuinka monta kertaa sitä voimaa pitää imeä, jotta siihen uskoo myös itsekseen?
Eilen juttelin yhden ihanan ihmisen kanssa. Hän takoi päähäni järkeä mm. seuraavilla lauseilla:
– Musta tuntuu että sä pidät sitä vielä jonain yliupeana miehenä. Ei se ole!
– Haluatko sä pettävän miehen, on olemassa myös rehellisiä, kivoja miehiä!
– Lupaa mulle, ettet ota sitä takaisin vaikka pyytäisi. Sä vastaat siitä sitten mulle.
Sillä hetkellä oli semmoinen olo että damn right, puhut niin asiaa. Mutta kotiin saapuessani en enää uhkunut yhtä paljon voimaa. Oikeastaan, kaikki se voima ja itsevarmuus oli hävinnyt.