En muistanut sinua

Lähiviikkoina en ole oikeastaan miettinyt exää. Toki hän on välillä käynyt mielessäni, mutta mennyt yhtä nopeasti ajatuksistani pois. Yhtenä päivänä sain eksältä viestin, ihan vaan käytännön asioista. Rupesi oikein kiukuttamaan.
Tässä tilanteessa, kaikkeen tähän totutellessa, on ollut kuitenkin yllättävän onnellinen fiilis. Hyviä hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa, mutta myös yksin.  Kadulla kävellessä semmoinen ”im free” -tunne.

Olen tavannut uusia ihmisiä, miehiäkin. Treffit on tyhmä sana, mutta tapaamisia. Ei niistä nyt sen enempää ole kertomista ja hyvä niin. Mutta toki kiva huomata, että joku voisi kiinnostua ja haluaisi tavata toistekin. Olen heille tehnyt selväksi, etten ole vielä valmis parisuhteeseen. En todellakaan. Enkä halua ollakaan.
 Jos he eivät sitä halua uskoa, en mahda mitään.

No joo, suurin osa ei ole oikein iskenyt. Yksi on, jonka tahtoisin vielä tavata. Yhdelle pitää sanoa, etten halua mitään. Ei ole mitään romanttisia viboja, ehkä lähinnä sääliä. Ei hyvä. 

Tänään pitkästä aikaa iski ahdistus. Kuuntelin musiikkia peiton alla. Yllättävän edullista terapiaa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että suru taas tuli käymään. Kunhan se ei jää vieraaksi pitkäksi ajaksi kerrallaan. Tämäkin ahdistus oli semmoinen yleinen ahdistus kaikesta, ei ainoastaan erosta. Ei nämä yksinäiset sunnuntait nyt niin herkkua ole. Duuniakin pitäisi saada. On siinä oma haasteensa rakentaa arkeen joku rytmi ilman työtä. Vielä muutama kuukausi sitten elin toisen ihmisen kanssa, kävin töissä jne. Onneksi valoa on näkyvissä, ainakin hyvältä näyttää yhden työn kohdalla. Vanha tuttu porukka, tiedän rutiinit, tiedän työt ja tiedän työkaverit ihaniksi. Pääsisinpä sinne taas.