Saako, pitääkö ja voiko?
Tässä kohta vuoden seurustelleena (say what?!) alkaa arki hiipiä elämään, parisuhteeseen. Arkistuminen, rakastumisvaiheesta itsenäistymiseen liukuminen tuottaa mulle päänvaivaa. Ihan typeriä asioita, tiedän.
Tunnustelen ja tarkkailen ajoittain ihan hirveästi tuntemuksiani; Kun olin ollut entiseni kanssa vuoden, oltiinko me tässä tilanteessa? Tuntuiko samalta? Käyttäytyikö hän näin jo vuoden jälkeen? Millainen minä olin? Millainen meidän kahden dynamiikka oli? Tehtiinkö yhtä paljon yhdessä? Vähemmän? Enemmän? Saako näin ajatella jo nyt? Pitäisikö nyt, vuoden jälkeen ajatella jo toisin?
Hölmöä. Osin tervettä varmasti myös. Jos siis ajattelee tätä haluna kehittyä, haluna olla mokaamatta. Vaan kun eihän se niin mene. Parisuhteen solmiminen teini-iässä on eri kuin nyt, aikuisena. Jokainen suhde on erilainen. Enhän mä oikeasti edes noissa pohdinnoissani pääse mihinkään tuloksiin. En muista, millainen oli ensimmäinen vuosi uudessa suhteessa noin, öö, 14 vuotta sitten? Pitäisikö edes muistaa?
Yhdessä vaiheessa tarkkailin myös tosi paljon, mitä samaa nykyisessä ja eksässä on. Etten mä vain, alitajuisesti ole valinnut samanlaista ihmistä. Sinkkuna taisin olla vielä kriittisempi ja tarkempi. Tapailin miehiä, jotka ovat mahdollisimman erilaisia kuin entinen parisuhde, olipa kyse luonteesta, tyylistä tai muista seikoista. Tietysti ihmisessä, jonka kanssa on vuosia viihtynyt, on ollut paljon hyviä piirteitä. Ei kai häntä muuten olisi niin pitkään jaksanut. Sitäpitsi niin, jokaisella nyt sattuu olemaan omat juttunsa, mitkä toisissa ihmisissä viehättää.
Nyt ahdistaa ja pelottaakin ehkä. Ensimmäinen talvi, kun minä, pimeydestä nauttiva voisin nukkua kevääseen. Ahdistaa, onko teini-ikä tullut takaisin? En suostu sanomaan tätä ikäkriisiksi. Jo tuo diagnoosi lisäisi ahdistusta. Sanotaan mielummin vaikka niin, että nyt on taas aika summata elämää. Tänä vuonna on tapahtunut paljon. Se parisuhde. Ensimmäinen kunnolla tasainen vuosi itsekseen (lasken edelleen olevani itsekseni, koska mulla on oma koti. Avaimet kotiin, johon muilla ei oo. Paitsi ehkä isännöitsijällä). Elämäni ensimmäistä kertaa vakiduuni. Takana oppia siitä, miten kaikki ihanat ihmiset eivät välttämättä säilykään ystävinä. Siis tarkoitan, että heidän kanssaan on aiemmin ollut jotakin ”enemmän”. Silloin on ehkä vannottu, että pysytään ystävinä vaikka tästä ei mitään tulisikaan. Elämä on tasoittunut, thank god. On aikaa itselle, ennenkaikkea on voimia antaa aikaa itselle. Tehdä, mennä, kehittää. Tai vain olla ja istua. Toki tietynlaista rahallista turvaakin vakiduuni antaa. Mulla on varaa sitoutua treenisalin vuosikorttiin tai uskallan haaveilla omasta kodista. Entä se asuntolaina, mitä pankkivirkailija syksyllä tarjosi…