Ja ensimmäistä kertaa näiden seinien sisältä

Muutto

Muutto ei ollut ihan niin kamala, mitä pelkäsin ja mitä olin lukenut muualta. Olihan se tosi rankka kuitenkin.  En nukkunut koko yönä. Kahdeksalta aamulla otin unilääkkeen. Pari tuntia siitä mies tuli aloittelemaan muuttoa mun kanssa. Olin ihan tokkurassa ja hän kantoi kamoja varmaan tunnin itsekseen, kunnes sain itseni ylös sohvalta. Sängyssähän en voinut nukkua enää moneen viikkoon. Liikaa muistoja.

Alku meni ihan ok. Iltapäivällä pari kaveria tuli auttamaan. Siinä vaiheessa itkuhanat aukes oikein kunnolla. Mä en pystynyt olemaan muuttoapuna, itkin vain. Jotenkin fiilis kohosi kuitenkin, kun päästiin tälle uudelle asunnolle. Mies oli todella vaisu koko päivän, ei ollut helppoa hänellekään. Etenkään siis täällä mun asunnossani.  Yöksi menin kuitenkin kaverille, vaikka aluksi tuntui, että voisin olla tässä. Ihan hyvä että menin. 

Mies ja kaverinsa heittivät mut sinne. Ei mennyt viimeinen tapaaminen kuten elokuvissa. Mies pyysi avaimet takaisin. Minä annoin avaimet, kiitin muutosta ja totesin, että kaiken muun mitä haluaisin sanoa, hän jo tietääkin. Mies sanoi vain ”pärjäile”. Siinäpä se. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut.

 

Aaltoliikettä…

Kaveri heitti mut päivällä kotiin ja tuntui yllättävän helpolta olla. Sain muuta ajateltavaa noiden kamojen purkamisessa. Tv:n pidin kuitenkin päällä, ettei ole liian hiljaista. Oikeastaan se on ollut mulla päällä joka päivä… melkein koko päivän. Sain nukuttuakin.

Seuraavakin päivä meni yllättävän hyvin. Kävin kaupungilla hoitamassa pakollisia asioita ja kirjastossa. Hiukan sumussahan sitä tuli tallusteltua edestakaisin ja virastossakin tirautin itkut, kun asiakaspalvelija oli muualla käymässä. Mun piti ostella kaikenlaista, mutta en osannut keskittyä. Kunhan maleksin ajatuksissani. Taas tuli illalla uni aika helposti. Unilukemisena mulla oli kasa psykologiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tänään meni päivä nopeasti, kun sain vähän huonekaluja. Heti kun jäin yksin, tuli kamala tyhjyys. Oikeastaan välillä tuntuu, että yksin olisi parempi olla. Se tyhjyys, kun seura lähtee, on pahinta. Vaikka yksin ehtii kyllä tuijottaa kelloa ja odottaa iltaa jo iltapäivästä alkaen.

Hiukan siinä hääräilin, sitten se iski. Ahdistus, itkuisuus, suru, kaipaus, ikävä, pelko haikeus… you name it. Ehdin jo ihmetellä, miten tuossa meni useampi päivä melko kevyesti. Tv:stä tuli kaikenlaista hauskaa, mitä olisin tahtonut kertoa miehelle. Katselin valokuvia ja itkin. Näin söpön pörröisen punatulkun ikkunasta, olisin halunnut siitäkin kertoa miehelle. 

Olen taistellut vasta kolme päivää sitä vastaan, että laittaisin miehelle viestiä. No, äsken sorruin. Ensin s.posti, sitten vielä tekstari. Miksi pitää laittaa, miksi? Etenkin kun tiedän, ettei hän vastaa. Sitten tekisi mieli soittaa, että miksi sä et v**tu vastaa! Seuraavaksi sitä rakentelee kaikenlaisia kuvioita, kuinka mies siellä söpöilee sen naisen kanssa, istuu kahvilla, silittää päätä, halailee…  Enkä saisi olla vihainen, hän on vapaa tekemään mitä vain.

 

Nyt olenkin sitten googlettanut illan kaikenlaista ”miten saada mies takaisin”, ”tapailu eri osoitteista” jne. typerää. Ne nostavat vain turhia odotuksia. Kirjoitin miehelle jopa s.postin, pitkän ja seikkaperäisen toiveistani. En onneksi sitä lähettänyt. Turhaa se olisi ollut, olisi vaan ahdistanut toista.

Nyt tekisi mieli pyytää anteeksi sitä lähettämääni s.postia ja tekstaria. Sitä en tee. Pointtina kai siinäkin olisi vain, että hän vastaisi siihen ja samalla kommentoisi muutakin. Ja jos ei vastaisi, kiukuttaisi taas vähän enemmän.