Ja mä kun luulin…

… että se kevyt olo johtui siitä, että olen hyvä käsittelemään tunteita. Että käsittelin isoimmat surut ja ahdistukset sen kolmen viikon aikana.

No ei, eipä se ihan niin olekaan. Tuo ajatus siitä, että vielä palattaisiin yhteen, pitää mut koossa. Eli en periaatteessa halua uskoa tätä todeksi ja sen voimalla jaksan tehdä kaikenlaista. Aina kun huomaan miettiväni palaamista yhteen, muistutan itseäni, ettei se ole totta. Olen kuvitellut itseni kulkemassa lumihangessa, mies kulkee vastakkaiseen suuntaan. Näen vain loittonevan selän. Ei onnistu. Toimii ehkä sen hetken, muttei yhtään pidempään. Eikä tule edes itku. Fuck.

Äsken olin hakemassa viimeisiä tavaroita mieheltä. Itkuksihan se meni, kun avasin entisen vaatekaappini oven. Mies yritti peittää omaa itkuaan johonkin mitättömään puuhasteluun. 

Mies ei kuulemma tiedä mitä haluaa. Haluaa vapautta, mutta ei tiedä mitä muuta haluaa. On menossa terapiaan selvittämään päätään. Vissiin aika hukassa. Ja hitto miten tahtoisin olla tukena! Jep, ei mun tukeani kaivata. Ei nyt eikä koskaan.

Kysyin, miksi ei halua enää tapailla. Kuulemma tuntuisi oudolta, kun on just erottu.  Mies kysyi myös, mitä tapailu tarkoittaisi käytännössä ja mitä ne pelisäännöt tapailussa tarkoittaisivat. Enhän mä sellaisia osaa sanoa. Enkä oikeastaan edes halua miettiä, kun asia ei ole ajankohtainen. Seuraavaksi vatvon pian vain niitä ja mun odotukset kasvaa jälleen.

Ymmärsin myös olevani ns. väärin kiltti. Lapsuudesta alkanut ajatus siitä, että rakkaus ja hyväksyntä pitää ansaita. Se iski lujaa; luin kirjaa, kun alkoi sattua rintaan ja pääsi itku. Parin viikon päästä käyn juttelemassa asiasta ammattilaiselle, joka jo viime viikolla vahvisti asian.

Kuulemma noin ison asian oivaltaminen tässä tilanteessa on suuri askel. Suuri suru, ettei se askel voi enää hyödyttää meidän suhdettamme. Miksi isot asiat pitää tajuta aina liian myöhään? 

Olo on kurja. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja on kaunis pakkaspäivä.
Itku ei kuitenkaan tule. Miksei?! Mä kaipaan itkua, semmoista puhdistavaa ja helpottavaa itkua! Kunnon rääkymistä, en mitään kahta onnetonta kyyneltä.