Mitä nyt?

En ymmärrä vieläkään mitä on tapahtunut. Viikko sitten oma rakas, rakkain, sanoi, ettei halua jatkaa. Haluaa erota. Kuvioissa on myös kolmas osapuoli. En tiedä miten paljon tai vähän, mutta on silti.

Takana yhteistä elämää kaksitoista vuotta. Mun pitäisi olla hänelle vihainen, mutta kun en ole. Viha voisi ehkä helpottaa myös eteenpäin pääsemistä. Mutta jos en ole vihainen, voiko siihen muka pakottaa? Tekee vaan pahaa, jos joku sanoo hänestä rumasti. Voin puhua ihmisille tästä, mutta olen siinä tosi varovainen. Pelkään, että sen takia he alkavat vihata miestä. En kaipaa sellaista. Jos joku saa olla hänelle vihainen, se olen mä. Ei muut. Mutta ei mua tarvitse tukea ajattelemalla toisesta pahaa.

Tällä hetkellä syytän asiasta tosi paljon itseäni. Mä vein hänen elämästään monta vuotta ja vasta nyt hän varmaan katuu sitä. Pitkä aika. Mussa on kai jotain vikaa. Mulla on kuulemma ongelmia, jotka hän on ymmärtänyt vasta nyt. Tai niiden vaikutuksen meihin. Jos se on totta, mua pelottaa hirveästi kohdata niitä asioita. Ainakin just nyt.

Pitäisi hankkia asunto. Yhtä kävin katsomassa. Oli kiva, avara, valoisa, siisti… Mutta ei se tunnu kodilta. Ei sinne tule yhteisiä huonekaluja. Eikä etenkään sitä toista ihmistä. Iltapäivällä piti käydä toisessa näytössä. Jänistin. Olin kaksi kertaa menossa, mutta käännyin takaisin. Hiton nössö.

Nyt yritän käydä töissä ja löytää sen asunnon. Sen aikaa asun tässä yksikseni, puoliksi pakattua ja hiljaista taloa. Jossa ahdistaa, painostaa. Eniten pelottaa yöt. En saa nukuttua, menetän jälleen tajuntani ja saan niitä ahdistuskohtauksia. Ne voivat kuulemma äityä niin pahaksi, että tekee mieli soittaa ambulanssi. Kiva, sehän lohduttavaa.  Iltaisin nousee itsetuhoiset ajatukset mieleen. Ne vasta onkin pelottavia ja ahdistavia.

Ihan kuin mut ois täytetty betonilla.