Huomenna pitäisi muuttaa. Kaikki on ihan sekaisin. Olisi pitänyt ostaa kasa jätesäkkejä. En sellaista tajunnut, joten olen sullonut kamojani pieniin muovipusseihin, isompiin… pieniin reppuihin jne. Tuhat pientä nyssäkkää ja pussukkaa. Huokaus. 

Iski aivan järjetön ahdistus tästä kaikesta. Miten mä selviän? Onko järkeä elää, ei ole töitä, tuntuu hylätyltä ja yksinäiseltä? Asunto ei ole koti, se on vain paikka johon on pakko mennä. Enkä edes ymmärrä vielä miksi. Tyhjä lattia ja patja, huonekalut tulevat vasta myöhemmin. Joudunko taas sairaalaan, entä jos joudun, mitä sitten kun mä olen yksin? Kenelle soitan? Kenet pyydän noutamaan? Jos elämässä epäonnistuu, pitäisi onnistua edes kuolemassa. Soitin exälle, joka vieläpä vastasi ja onnistui rauhoittamaan mut. Soitti jopa takaisin, kun puhelu katkesi. Laittoi sähköpostiin linkin mielenterveyspalveluihin. Tuli paljon parempi mieli. Toisaalta pahempi, koska tiedän, etten voi tukeutua häneen enää. Ja hän on ainoa, joka osaa lohduttaa. 

En tiedä soitanko tuonne mielenterveyspalveluihin.  Suhtaudun epäilevästi, että sieltä löytyisi aikaa. On heillä vakavampiakin elämäntilanteita hoidettavanaan. ”Valitettavasti meillä ei ole vapaita aikoja” tuntuisi taas yhdeltä hylkäykseltä. Kipeältä iskulta.

Kävin viimeistä kertaa täällä saunassa. Ei se rentouttanut ihan sillä tavalla kuin ajattelin. Sauna on ollut mulle täällä aina läheisin paikka, herättää ehkä eniten muistoja. Siellä on aina läsnä rauha, yhteinen oleminen ilman häiriötekijöitä kuten tv:tä tai tietokonetta. Siellä on ollut helpointa puhua. 

Kuinka kauan ihminen saa nukkua toisten nurkissa? Kai mun pitäisi oppia siellä uudessa paikassa yöpymään yksin. Ajatus ahdistaa vaan niin paljon, että pelkään jo valmiiksi mitä mun päässäni alkaa pyörimään, kun siellä iltaisin yksin makaan. Etenkin, kun ei ole edes niitä huonekaluja. Kolkkous vieläpä korostuu. 

Olen aina pitänyt itseäni heikkona, mutta samalla aika vahvana. Kamalaa myöntää, etten ehkä olekaan jäkimmäistä. 

Olen vähän ihmeissäni tuesta, mitä olen saanut ja toisaalta siitä, mitä en ole saanut.

Osa ihmisistä, joiden ehdottomasti oletin tarjoutuvan auttamaan, tarjoamaan majapaikkaa ahdistavina hetkinä yms. ei ole sanonut mitään. Toiset eivät ole kommentoineet eroa mitenkään. Eivät pahoitelleet, toivottaneet voimia tai muutakaan.

Jep, saattaa tietysti olla, etteivät he vaan tiedä miten suhtautua. Antaako olla rauhassa vai kysellä fiiliksiä.

Toisaalta, mä olen itse laittanut heille jokusen viestin,  jossa olen kertonut tuntemuksiani ja että nyt ahdistaa & pelottaa olla yksin, kaipaisin seuraa tms. Vastaukset saattavat olla tyyliin ”kurja kuulla, koita kestää”.  Toki toiset tulevat mun kanssa viettämään aikaa, jos pyydän. On se silti vähän ikävä tunne, että saa olla itse se, joka pyytää ja ottaa yhteyttä.

Sitten taas olen saanut tsemppiä tyypeiltä, joilta sitä en odottanut.  Sellaisilta, joihin en ole paljonkaan yhteydessä. Ovat lupautuneet kahville kunhan muutto on ohi jne. No, sen näkee sitten, tulevatko. Vähän vaan ehkä outoa, kun eivät he muutenkaan ole sillä tavalla mun kaveripiiriini kuuluneet, eivätkä ole kahvilla käyneet. En mä niille voi tästä erosta vuodattaa?

Väkisin sitä valitettavasti miettii, montako kaverisuhdetta eron myötä katkeaa?

Tää yksinäisyys on kaikista pahinta. Kun alkaa ahdistaa.