Aika ei kulje ja toisaalta kulkee liian nopeasti. Kohta pitäisi muuttaa ja yrittää jaksaa. Hoitaa kaikki asiat, miettiä millä sitä päivänsä voisi täyttää. Tajuta vihdoin että helvetti, tämä nyt oli tässä. Ei ole enää meitä. On olemassa enää minä ja he.

Olen yrittänyt keksiä miehestä huonoja puolia, jotta mun olisi helpompi lähteä.  En mä keksi. Hän ei pidä homejuustosta? Tuon parempaan en pysty. Voin antaa anteeksi pettämiset, kun ymmärrän niiden syyt. Olisi helpompaa jos en ymmärtäisi, voisin tuomita ja olla vihainen.

Mä kaipaan jo omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Tiedän kyllä että se odottaa ihan nurkan takana ja sitten sitä on varmasti enemmän kuin haluaisin. Ahdistavuuteen asti.

En jaksaisi enää lojua toisten nurkissa ja yrittää olla iloinen ja sosiaalinen. Nukkua sohvalla selkä mutkalla ja herätä väsyneenä. Ei koko päivää kehtaa nukkua. Öisin ei sitten taas tule uni.

Pyysin mieheltä anteeksi muutamia asioita, ihan tosissani. Ei reaktiota, enkö voi saada anteeksi? Hän ei ole pyytänyt anteeksi toisia naisia. Silti hän toivoo eroa sovussa. En ole kuullut kaunista sanaa tai kiitosta näistä vuosista. Syyllinen fiilis edelleen.

Viime yönä tein ennätyksen, neljä painajaista. Ekassa oli kaksi pientä oranssia sammakkoa, jotka loikatessaan muuttuivat jättimäisiksi. Hetken päästä niitä oli joka puolella. Toisessa istuin exän ja sen naisen kanssa pöytään, meidän piti keskustella. Uni loppui siihen kun mies sanoi ”Me ollaan puhuttu x:n kanssa, hän sanoi että…. ”. En sitten saanut tietää, mitä se nainen sanoi. Kolmannessa olin vaan hädissäni ja neljännessä olin lapsen kanssa väriterapiassa. Lapsi sotki värejä keskenään saaden aikaan likaista ja ahdistavaa ruskeaa ja harmaata. Ohjaaja totesi sen tarkoittavan, ettei lapsi luota tai rakasta.

Surkuhupaisaa. Exän työpaikalta tuli mulle sähköinen joulukortti tänään. Koko henkilökunta toivotti hyvää joulua.  Mukaanlukien siis exä ja se nainen.