Voisko joulun perua? Se tuntuu niin kamalalta. En oikein tiedä kannattaisiko mun viettää se yksin vai seurassa.  Yksin saisin itkeä ja olla vaan. Ei tarvitsisi nähdä niitä lahjapaketteja, joissa on päällä meidän molempien nimet ja sisältönä jotain yhteistä. Ei tarvitsisi selitellä lapsille, miksi olen surullinen ja miksi tulin yksin. Mitä se ero tarkoittaa jne. Olen aina ollut jouluihminen. Nyt sen voisi perua, pyyhkiä kalenterista. Sama homma kaikkien muidenkin tässä lähellä olevien juhlallisuuksien kanssa.

Haluaisin viettää joulua exän kanssa. Olisi joku joka itkee mun kanssa, joku joka tuskin myöskään välittää juhlia.

Nää päivät menee järkyttävässä sumussa. En vaan ymmärrä tätä tapahtuneeksi. Unissa me ollaan aina kaksin. Joko niissä olemme onnellisia tai sitten minä jään yksin. Missään ei ole hyvä. Joka paikassa tuntuu levottomalta. En tajunnut, että tämä voisi aiheuttaa näin paljon fyysisiä oireita.

Mulla on niin kova ikävä. Ikävä ihmistä, kosketuksia, yhteisiä juttua, sitä että voitaisiin jutella, että voisin kertoa toiselle mitä olen lukenut tai kokenut. Linkittää hänen s.postiinsa uutisia ja hauskoja sarjakuvia, kuunnella biisejä ja kokea että ne kertovat meistä. Sitä että saisin rutistaa ja olla rutistettavana, että saisin kysyä ja kuulla mitä toiselle kuuluu. Että saisin tehdä ruoan valmiiksi rakkaudesta, pyykätä toiselle ihan vaan rakkaudesta. Huomata että kasvetaan molemmat ihan niinkuin kaikki ihmiset. Mutta että kasvetaan rinnakkain. Haluaisin päivittää meidän suhteen taas.

Aika monta romahdusta tänään.

– Yksi kauppa, josta tulee aina mieleen hän. Olin kävelemässä siitä ohi, murruin ja rupesin itkemään.  Siinä kaupan edessä, joululaulujen soidessa ympärillä.

– Joululauluja, lunta, paljon punaista ja onnellisia ihmisiä, kuumia kastanjoita ja ulkotulia. Rupesin itkemään.  

– Askartelukaupan edessä. Ennen ne oli kivoja paikkoja. Ei sitä itselleen jaksa mitään värkätä. Yksin. Ei voi näyttää kenellekään että katso, tämmöistä hölmöä tein.

– Asunnonvälitysfirman edessä, ja toisenkin, ja kolmannen. Siellä ne pienet surumieliset mökit odottavat pelastajaa, joka tekee niistä onnellisia. Mummonmökki saa taas tuntea olevansa tärkeä.  Meidän piti tehdä yhdestä sellaisesta onnellinen. 

– Bussi. Tällä mentiin viimeksi onnellisina, yhdessä lomamatkalle. Yhteistä aikaa, täynnä odotuksia ja iloa. Jännitystäkin.

– Kaikki mikä muistuttaa joulusta. Vielä viikko sitten olin innoissani tekemässä joulua. Meidän piti viettää se yhdessä. Vihdoinkin ihan kahdestaan. Ehkä metsään juomaan kaakaota termarista. Sitten kotiin;  joululauluja, glögiä, kainalopaikkoja, ruokaa, saunaa ja rauhallista olemista ihan kahdestaan. Keskittymistä vain meihin kahteen, ei muita ympärillä.

– Kotitie. Ei tännekään kohta enää ole asiaa. Meinasin oksentaa, todellakin. En voinut mennä edes lähikauppaan. Teki liian pahaa. 

– Jääkaappi. Siellä on edelleen reissusta yhdessä ostettuja herkkuja. Kuka ne nyt syö ja kenen kanssa?

– Postilaatikolla. Ei siitä ole montakaan viikkoa, kun vaihdoin uuden nimikyltin postilaatikkoon. Tuoreena näkyvät meidän molempien nimet. 

– Koiranruokamainokset ja koirat yleensäkin. Ei meille tullut sellaista sittenkään.

– Nähdessäni pariskuntia, lapsia ja vanhempia, ystävyksiä…

Miten toinen voi pian syöksyä uuteen suhteeseen. Mä olen ihan rikki varmaan vielä vuosienkin päästä. 

Rakastan ja pukeuduin hänen kauluspaitaansa <3.