Sen hetken kun sain kunnolla nukuttua, näin kamalaa unta. Olin tapaamassa exää (kauhea sanoa noin, tottuuko siihen koskaan?) ja kaikki oli ok. Hetken päästä se nainen ilmestyi paikalle. Heillä oli molemmilla ikuista rakkautta todistavat tatuoinnit, samanlaiset, samassa kohdassa jalkaa. Toisella oikeassa, toisella vasemmassa.  Tässäkin unessa heräsin omaan itkuuni.

Hemmetti, enkö mä nyt muka tarpeeksi käsittele tätä asiaa valveilla, pitääkö sen tunkea uniinkin. Mitä mä tänään olen miettinyt

– Miksi ex halusi vielä esitellä mulle työpaikkansa, iltana jona jätti. Oliko se joku osoitus että katso, täällä me työkaverin kanssa vietetään aikaa.

– Miksi hän kertoi mulle ihan hetki ennen eroa tulevista työkaverin (ei se nainen) tupareista. Oliko sekin osoitus, että katso, täällä me sitten sen työkaverin kanssa vietetään aikaa.

– Miten tyhmä voi ihminen olla, että tietämättään kahlehtii toisen. Itse on halunnut vain hyvää, kaunista ja onnellista meille molemmille, yhdessä. Oonko mä sittenkin mielenvikainen?

– Jos en olisi heti eroilmoituksen saatuani kertonut sitä muille, olisiko se auttanut jotain? Mä luulin että ero tuli, kun toinen avasi suunsa ja kertoi, ettei näe enää syitä yrittää. Tänään hän sanoi, että oletti eron astuneen heti voimaan, kun kerran julistin siitä muille. No, sanoihan tuo senkin, että tästä lähtien haluaa olla vapaa. Ei niitä harkinta-aikoja tai mitään.

– Auttaako asioiden ruotiminen ja vastausten saaminen, vai satuttaako se mua vain enemmän. Antaako se helpotusta vai turhia odotuksia. Olisiko helpompaa olla vihainen?

– Mitä maailmalla on mulle tarjota, ja onko se kaikki pelkkää pashaa? Työtkin loppuu, joten aika tyhjän päälle tässä jäädään ensi vuodeksi.

– Olenko mä tosiaan mielenvikainen ja johtanut häntä harhaan jopa siinä, että muka rakastaisi. Nyt hän ehkä tajuaa, ettei rakastanut koskaan. Katuu kaikkea ja vihaa mua.

Huomenna pötkin muualle täältä kaverin nurkista. Ei täällä kehtaa iäti olla. Sitäpaitsi täällä kaikki muistuttaa meistä. Siitä kun asiat oli hyvin. Meinaan koko ajan mennä mukaan keskusteluun aloittamalla ”No niinhän mekin… ”. Me, me, me. Ei ole enää meitä.

Käytiin siellä terapiassa. No, sainhan mä vastauksia ja etenkin lopullisen iskun, että tämä todellakin oli tässä. Se sattui ihan julmetusti. Sattuu vieläkin ja sattuu varmasti vielä pitkään.

Aluksi ex kertoi, että haluaa nyt olla ihan itsekseen. Ei minua, ei sitä toista naista. Haluaa tunnustella, selvittää päätään, etsiä kai itseään. Ok, ihan jees. Sitten hän sanoi, että haluaa olla varma päätöksestään, että teki oiken. Olin vähän ihmeissäni. Eikös hän jo päättänyt että me erotaan, eikös me jo erottu? Hetkeksi tuli toiveikas fiilis, että ehkä meistä vielä jotain.

Juu ei. Ei mennyt montakaan minuuttia, kun tuli puheeksi tämä väliaika. Että mikä tilanne on nyt, kun hän selvitteee päätään. Ollaanko me erottu ja vapaita tekemään mitä halutaan vai onko tämä semmoista mitälie miettimisaikaa, kuten avioerossa. Harkinta-aikaa. 

Mä odotin tuon aiemman perusteella, että ex sanoisi tätä harkinta-ajaksi. Eipä sanonut. Sanoi että ei aio olla kenenkään kanssa, mutta on nyt vapaa tekemään mitä tahtoo. Mitäpä mä siihen sitten sanomaan tai ehdottamaan, jos toinen tuntee noin. Muutenkin tuntuu tosi epäreilulta, olen tai olin niin altavastaajan asemassa koko jutussa, tässä tilanteessa. 

Terapian jälkeen sanoinkin, että musta on epäreilua, että mua ei kuunnella. Mä olisin halunnut monissa tilanteissa erilaisen ratkaisun kuin hän, mutta ei toista voi pakottaa. No, hän sanoi ettei aio tehdä kenenkään kanssa mitään, mutta haluaa tuntea olevansa vapaa. Mun kanssa hän on kuulemma ollut vankilassa.

Nyt on syyllinen olo, eikä mitenkään pienissä määrin.

Eilisen asunnon sain. Hetken olin siitä onnellinen… nyt se onni vähän jo laantuu ja lähinnä pelottaa. Mutta on se askel otettava. Mitä nopeammin, sen parempi. Onneksi ei sentään tarvinnut hätäratkaisuna ottaa mitään kauheaa luukkua. 

Enkä tiedä, pitäisikö jo mennä täältä toisten nurkista sinne omiin nurkkiin. Hiljaisiin, pölyisiin, ahdistaviin, täynnä muuttolaatikoita. Tiedän, etten pysty siellä nukkumaan, pelottaa ja itsetuhoiset ajatukset saattavat ottaa vallan. Mutta ei tännekään voi jäädä. Ja kohta mun on opittava olemaan yksin, öisinkin.