Ensin, kiitos kommenteista. Yllätyin että tekstini sai jonkun reagoimaan.

Sunnuntaina rupesin pelkäämään sitä tulevaa yötä, kohtauksia, itsetuhoisia ajatuksia, kaikkea. Kysyin yhdeltä kaverilta, voisinko tulla heille yöksi. Oli kuulemma kiireitä, mutta että seuraava yö olisi ok. 

Niinpä mä sitten säälittävänä soitin exälleni, voisiko hän mitenkään tulla kotiin yöksi. Lupasi miettiä asiaa. No, hän oli sitten soittanut kaverilleni, joka hetken päästä laittoi viestiä, että tottakai voin tulla heille. Hyvä niin. Vaikka vähän tuli nolo olo. Toinen ei olisi halunnut mua syystä tai toisesta kotiinsa… Sitten mies menee soittamaan, että ottaisitte nyt. Tai jotain. 

No, nyt olen majaillut kaverin nurkissa tämän pari päivää. On tämäkin vähän hankalaa kaikille osapuolille. Kaveripariskunta on meidän molempien ystäviä. Pitää aika varovasti olla, ei oikein viitsi purkaa tunteitaan, etteivät joudu ikävään välikäteen. 

Huomenna mun on tästä lähdettävä. En kehtaa enää jäädä. Kyllä pari yötä saa riittää, vaikka pelottaakin.

Huomenna meillä on myös pariterapia, ex ehdotti. Ehkä hän haluaa erota sovussa. Ehkä hän on niin solmussa, että toivoo saavansa terapiasta vastauksia itselleen ja samalla mulle. Ite en tiedä, mitä mä tuosta tapaamisesta mahdan muuten hyötyä. Kun en tosiaan tajua tätä todeksi vieläkään. Mulle sopuisin ero tulisi, jos tietäisin, että ex on yksin. Ettei hänellä ole aikomuksena pitää yllä ja kehittää suhdetta tähän kolmanteen. Se loukkaisi pahiten. 

Tänään kävin työterveydessä ja sain sairaslomaa loppuviikon. Niin ja nukahtamislääkkeitä. Olisin halunnut saikkua maanantainkin. Mulla alkaa sitten tiistaina loma. Olisin voinut lähteä samantien tuonne lapsuusmaisemiin. Siellä on ollut tähän asti helpointa olla ja hengittää. Nyt mun pitää mennä vielä maanantaina töihin. Se tarkoittaa, että täytyy kärvistellä yksin muuttolaatikoiden keskellä koko viikonloppu. Siitä tulee pelottavaa.

Tänään kirjaimellisesti luhistuin kadulle itkemään. Siihen vaan lumihankeen ja kunnon pillitys käyntiin. Kaverin luo päästyäni luin tekstareita. Esim. exän veljen äiti laittoi viestiä, ettei olisi koskaan uskonut meidän eroavan. Olemme kuulemma niin ns. varma pari, samanlainen, toisiamme täydentävä. Siitäpä seuraavat itkut ja hengenahdistusta.

Pitäisi töitäkin etsiä. Oikeastaan en tiedä, haluanko just nyt saada haastattelukutsuja. Toisaalta tulevaisuus ahdistaa, jos ei ole töitä. Kotona yksin päivät murehtiessa, ahdistuessa ja pillittäessä. Vuosi 2013, älä koskaan tule.

Kehtaisko vaan soittaa työterveyteen, jos voisivat kirjoittaa maanantainkin sairaslomaa ihan vaikka puhelimitse…