Oletko elossa vielä?
Hetken sai ränkätä, jotta sain oikean salasanan tähän blogiin. Onhan tämä sentään olemassa vielä. Kovin on ollut hiljaista. Ei ole hirveästi ollut kerrottavaa. Asiat vaan menevät, liukuvat eteenpäin. Hitaasti, eivät välttämättä kovin kauniistikaan aina, mutta kivuttomasti. Eteenpäin, niin se vain on. Ehkä tämä on nyt parempi kausi. Toivottavasti nousujohteisuus jatkuu ja pudotukset ovat pienempiä ja lyhyempiä.
Eipä noita pudotuksia tai romahduksia ole juuri ollutkaan. Tässä muutama enempi vähempi tunteellinen mieskuviokin on ehtinyt olla.
Niin joo. Eksä kävi jokin aika sitten täällä. Jäi ihan jopa iltateelle ja juttelemaan. Silleen aika pintapuolisesti höpöteltiin kuulumisia – asumisesta, työstä ja harrastuksista pääasiassa. Ihmissuhdekuvioista oltiin aika hiljaa. En nyt ehkä kovin syvällisiä olisi odottanut tai toivonutkaan. Eksä toivoo, että voitaisiin jutella jossain vaiheessa, kun kevään työkiireet hellittää. Totesin jälleen että ok, jutellaan vain. Mulla tosin ei ole mitään kysyttävää tms. Voin toki vastailla, jos hän jotain haluaa kysyä. Eipä siinä. Haha, pieni huomio, mutta huvitti molempia. Samanväriset farkut molemmilla. Pirteät ja ärtsyt. Sellaiset joita kumpikaan ei suhteen aikana koskaan käyttänyt. Ehkä se oli sattumaa, mutta silti.
Viime viikolla törmäsin eksään töissä. Siinä herra vaan seisoi tiskissä, kun tupsahdin työhuoneestani. Pari sanaa vaihdettiin, tosin tyyppi meni aluksi sen verran puihin, ettei edes kyennyt tervehtimään. Illalla hain entisestä kodista kamojani. Sovittiin että hän jättää ne kuistille. Sain kyydin miespuoliselta kaverilta. Ajattelin, että nappaan kamat kaikessa hiljaisuudessa ja lähden samantien pois. Eksäpä tuli moikkaamaan ovelle, katsoi mua, katsoi tiellä olevaa miestä, katsoi mua… virnisti hieman kummissaan ja pudisti päätään. Pyysi sisään. Kävin ihan pikaisesti sieltä tsekkaamassa vielä pari hassua irtokamaa. Tuntui kuin en olisi tuossa asunnossa koskaan asunutkaan. Toki oli tutun näköistä, mutta ei se mun kodiltani näyttänyt tai tuntunut. Jonkun tutun vaan. Kovin oli väsyneen näköinen mies. Silmät punaiset ja jotenkin kamalan laiha. Toisaalta, sesonkiaika. Ollut joka kevät.
Mikä parasta. Paljon on tässä keväässä ehtinyt oppia itsestään. Oppinut herättämään taas semmoisia asioita, jotka on työntänyt ehkä tiedostamattaan piiloon parisuhteessa. Olen joko löytänyt itsestäni myös uusia puolia tai sitten rohkenen nyt olla enemmän minä. Kokonaisvaltaisemmin. Hiton rumasti, rankasti ja huolestuttavasti sanottu, kun kyse kuitenkin on pitkästä suhteesta. Ei kannata käsittää väärin. Onnellinen olen ollut toisen kanssa. Oma itsenikin.
