Viikonloppu sisälsi sopivasti puuhaa, mikä vei ajatukset pois, mutta myös hyviä keskusteluita tästä erosta, exästä, yleisesti parisuhteista ja monista muista aiheista. Ainoastaan kerran tuli ihan yllättäen itku. Hetken tihrustin ja sitten taas jatkoin mitä ikinä olinkaan tekemässä. Ehkä lueskelemassa.

Terapeutin tapasin tänään. Hänen mielestään olen jo  päässyt hyvin eteenpäin lyhyessä ajassa. Surua ja kamalia hetkiä on tulossa varmasti, mutta pystyn jo tarkastelemaan suhdetta ja eroa ulkopuolelta. Tunnistan käyttäytymisestäni myös kiltteydestä johtuvia juttuja. Nyt mun pitää vain rohkaistua ja siirtää tunnistamani asiat käytäntöön!

Olen myös uskaltanut laskea exän jalustalta ja kuvitella kostoa (mikä ei tarkoita mitään näkyvää. En aio raaputtaa hänen autoaan, levittää juoruja, valehdella tms.). Nuo asiat eivät kuulemma ole kiltille helppoja. Tajusin myös sellaisia exän virheitä, joita olen pitänyt vikoinani. Tuntui hyvältä kuulla, että olenkin toiminut kypsästi ja exä lapsellisesti, toisin kuin olen aina kokenut. Tuntui helpottavalta tietää, että exä onkin käyttänyt valtaansa muhun käyttäytymisellään monessa tilanteessa – kuulostaa rankalta, mutta vallankäyttöä on monenlaista.

Terapeutin mukaan mun nyt vain katkottava siteitä. Aina kun huomaan, että mies pitää mua ottessaan (ajatuksissani), on leikattava se kuvitteellinen naru. En saa miettiä mitä muut siitä ajattelevat. Kuulemma joudun ehkä sanomaan ihmisille asioita, joita he eivät odota minulta kuulevansa. Se ei tarkoita että sanoisin rumasti. Parhaiten sitä kuvaa ehkä se, etteivät ystävät odota multa sellaista vahvuutta, mitä ajatuksiini on tullut. He odottavat tapaavansa itkevän Paperin, surullisen Paperin, joka haluaa kuulla lohdun sanoja kuten ”kyllä te vielä päädytte yhteen”.  He odottavat tapaavansa Paperin, jolla ei oikeastaan ole selkeitä omia rajoja. Nyt kun opettelen niitä rakentamaan, saatan yllättää kommenteillani ystäväni.

Uutta terapiakertaa ei enää sovittu. Jos iskee hätä, soitan. Mutta mä kuulemma olen päässyt niin hyvin vauhtiin o/. Feels good! Tuntuu niin hyvältä, että tänään vaan hymyilin kotimatkalla. Toisaalta tuntuu myös pelottavalta ja väärältä. Se kuuluu taas kiltteyden oireisiin. Mutta en mieti niitä nyt, vaan nautin tästä vapauttavasta fiiliksestä! 

Tänään treeneistä kotiin tallustellessani, pohdin tuota otsikon kysymystä.

Tuntuu, kuin pääni olisi sullottu täyteen ajatuksia. Niitä on niin paljon, ettei yhdelläkään ole tilaa liikkua kunnolla. Jos sieltä saan jonkun nyhdettyä irti, se vetää mukanaan koko vyyhdin; kaikki isot ja pienet ajatukset singahtavat ulos. Aivan kuin ajatus olisi pätkä rautalankaa. Siellä ne ovat solmussa ja takertuneina toisiinsa, yksi iso pallo.

Kuten sanottu, oivalsin tuota Oikein kiltit -kirjaa lukemalla kiltteydestäni. Joo, olen tavallaan tyytyväinen, että sen tajusin. Uskon sen muuttavan elämääni parempaan suuntaan. Mutta toisaalta, pitikö sen tapahtua just nyt? Eikö mulla ole tarpeeksi mietittävää muutenkin? Miksen voinut tajuta sitä ennen eroa, vaikka vuosi sitten? Ja toisaalta taas, jos samalla käsittelen eroa alitajuisesti, uskon tämän olevan mieluisampi tapa. En mieti eroa, mutta pohdin sitä kuitenkin. Kuulostaa paremmalta.

Kirjan kautta mulle on iskenyt myös samalla järjetön into miettiä, mitä haluan elämältäni. Siis mitä juuri MINÄ haluan. Asioita, jotka voin toteuttaa vaikka heti. On myös halu kyseenalaistaa tekemiäni valintoja. Se lienee normaalia ilman tuota kiltteyttäkin. Mutta onko mulla aihetta kyseenalaistaa? Onko mulla liian paljon tahtoa muuttaa asioita, haluanko sitä oikeasti? Onneksi tässä tilanteessa lähinnä pohdin asiaa. Mulla tuskin on voimia niitä just nyt muuttaa. Se on varmaan ihan hyvä.

Olen myös lukenut paljon muita kirjoja. Sisäinen, henkinen hyvinvointi on aina ollut tärkeä asia (joo, kuulostaa hölmöltä, kun sen sanoo kiltteydestä kärsinyt…). Nyt se on korostunut ihan selkeästi. Mulla on järjetön tahto tutustua itseeni uudelleen, hiljentyä kuuntelemaan minua, pysähtyä kysymään; Mitä tahdon? Mitä mulle kuuluu? Kuka minä olen? 

Jostain nousee myös taistelutahto ja uho; jumaleissön, mä näytän! Musta tulee vahva! Musta tulee onnellinen yksinkin! Niin ja toisaalta: Kenen takia mä sen teen? Itseni kai, mutta myös näyttääkseni exälle. Ja miksi mä sille haluan näyttää, siksikö että hän näkisi millainen ihminen musta on tullut? Kostonhimoa? Haave saada parisuhde takaisin entistä parempana? 

Sen lisäksi tässä toki mietin muitakin pikkukysymyksiä liittyen hänen vikoihinsa, minun vikoihini, mikä oikeasti oli hänen vikansa mutta pidin sitä omanani ja toisinpäin, pohdin muiden kertomisia hänestä ja yritän miettiä, oliko niissä sanoissa sellaisia totuuden jyviä, joista löytäisin myös syitä eroon. Mietin enkelilasta (sellaiseksi kutsun sitä jonka elämä ei ehtinyt edes alkaa), mietin muiden parisuhteita (ei pitäisi vertailla, i know!), mietin hänen nykyistä/ tulevaa suhdettaan, mietin löydänkö itse koskaan ketään, haluanko edes? Mietin, miksi menen treffeille kun en tahdo ihastua tai hypätä laastarisuhteeseen. Mietin, miksi en saisi mennä treffeille ja voisivatko ne saada itsetuntoni nousemaan. Ystävä totesi osuvasti tänään: Sä siis haluat käydä treffeillä, mutta toivot että ne tyypit on ihan kauheita ja tosi tylsiä. No jep, ehkä niin.

Että näin sekava kirjoitus tällä kertaa. Sekava pää, sekava teksti.