Sitäpä vaan, että ei käy kateeksi eroavat julkisuuden henkilöt. Onneksi mun erostani ei lue iltapäivälehdissä, radiossa ei järjestetä leikkimielistä tietokisaa innoittajana eroni, mummot eivät kauhistele lähikaupassa asiaa jne. Ihan samalla tavalla ero varmasti satuttaa ihmistä statuksesta riippumatta. Asiassa lienee tarpeeksi pohtimista ja käsittelemistä ihan omassa päässä. Yritä siinä sitten vielä hoitaa joku julkisuuskin. 

Toisaalta mietityttää myös ne julkisuuden henkilöt, jotka parin kuukauden päästä poseeraavat nätisti lehden etusivulla ja hehkuttavat, miten erosta on nyt selvitty ja  miten se on vahvistanut. Siis joo, mä uskon tuon, mutta miten nopeasti se oikeasti voi tapahtua?! Kymmenen vuoden liitto, ero tuli yllätyksenä ja kahden kuukauden päästä kaikki tuntuu kauniimmalta kuin koskaan. Melkoista superihmisyyttä. Pelottavaa jopa. Rahalla saa vaikka terapiaa. Terapia auttaa, mutta ei sekään määräänsä enempää. Ei terapia ole mikään taikatemppu. Terapeutti voi ohjata ja tukea, mutta tunteet ihmisen on käsiteltävä ihan itse. Niihin menee se aika, mikä menee.

Niin ja aina he ovat vain kauniisti ilmaistuna kasvaneet erilleen. Mä olen aina vierastanut tuota termiä. Ihminen on yksikkö, parisuhteessa yksikköjä on kaksi. He ovat edelleen kaksi erillistä ihmistä, vaikka puhuvatkin meistä. Molemmat kasvavat koko ajan, joka hetki. Valitettavasti se henkilökohtainen kasvu (tai paremminkin ehkä muutos) ei taida yleensä mennä samaa tahtia molemmilla. Onko kyse sitten erilleen kasvamisesta vai siitä, ettei ehkä tiedetä missä kohdassa toinen on menossa? Tai sitten juuri se tilanne missä molemmat ovat tahoillaan menossa, on liian rankka ja raskas käsitellä. Silloin päätetään erota. 
 

Tai oikeastaan, näkisitpä mut vaikka kahden kuukauden päästä. Tai kesällä.

Olen oikeasti tajunnut itsestäni parissa kuukaudessa asioita enemmän kuin koskaan. Oon ymmärtänyt asioita, jotka on vaikuttaneet käyttäytymiseeni lapsuudesta asti.  Nappasin puoliksi sattumalta yhden kirjan kirjaston hyllystä. Psykologiaa. Olin lukenut siitä ehkä 1/3, kun iski ja lujaa. Ensin salpautui hetkeksi henki, sitten pääsi itku. Tunnistin itseni niin selkeästi  siitä tekstistä.

Sen jälkeen en ole saanut oikein rauhaa asialta. Olisin tahtonut tietää lisää ja lisää. Nyt oon lukenut aiheesta ne kolme – neljä kirjaa, jotka kirjastosta oli saatavilla. Olen jutellut asiasta terapeutille. Hän ihmetteli, miten olen voinut noin suuren asian ymmärtää tässä tilanteessa. Kuulemma tuo mun reagointini fyysisellä kivulla ja se, mitä hän musta tietää, viittaa siihen, että olen ihan oikeiden asioiden äärellä.

Tavallaan oon helpottunut ja tyytyväinen, että asia putkahti pinnalle nyt. Toisaalta ärsyttää, että tajutakseni tuon, piti tapahtua ero. Väitän tietäväni, että  käyttäytymiseni on varmaan aika suurelta osin johtunut tuosta käyttäytymismallista, jolla olen jo lapsena yrittänyt itseäni suojella. Mä en voi enää olla samanlainen kuin ennen. Olen ollut suhteessa vain 50%, kyllä mä sen ymmärrän. Mutta ainakin tämä puolikas on jo nyt muuttunut ja jatkaa muutosta tulevaisuuteen.

Haluaisitpa säkin nähdä!