On se kumma miten ihminen onnistuu huijaamaan jopa itseään. Aluksi sain käytännön asiat hoidettua sen turvin, että odotin. Odotin eron olevan välivaihe, jonka jälkeen palattaisiin takaisin yhteen. 

Nyt en oikein tiedä mikä olo mulla on. Ei oikein mikään. Semmoinen iha sama -fiilis. Vai yritänkö silläkin huijata tunteitani, kylmettää itseni?  Ehkä yritän unohtaa kaiken. Onkohan tämä ihan normaali ja järkevä tapa surra eroa, vai pitäisikö tästä päästä pian yli? Kannattaako alla lueteltuihin asioihin tuudittautua, vai tekeekö ne mulle vain huonoa?

Huijaus: Ei tuu onnistumaan
Ei ehkä kannattaisi lohduttautua sillä, että heidän suhteensa ei tule onnistumaan. Ei onnistu ympäristön paineiden, heidän tilanteidensa ja tutkimustulosten valossa.  Jos heille tulee onnellinen yhteiselämä, kuulen siitä kyllä. Silloin putoan korkealta ja kovaa. Sitäpaitsi mitä väliä? Jonkun kanssa exä kuitenkin joskus seurustelee.

Huijaus: Mä voin niin näyttää sille, miten onnellinen musta on tullut yksin
Jotenkin odotan sitä päivää, että voin osoittaa miehelle olevani yli. Enkä ainoastaan yli tästä, vaan niin paljon rauhallisempi, tasapainoisempi, sinut itseni kanssa ja tuntevani itseni paremmin. Osoittaisin että katso miten paljon olen kasvanut henkisesti. Katso miten onnellinen olen ihan yksin. 

Huijaus: Kohta oon rakastunut ja paljon onnellisempi kuin kanssasi
Miksi ihmeessä mä oletan löytäväni ihan kohta jonkun kivan ja söpön miehen, jonka kanssa synkkaa? Etenkin, miksi mä odotan sen ekan olevan myös se,  jonka kanssa rakennan pitkän ja onnellisen liiton. Aika epätodennäköistä. Joo ja kuinka nopeasti kukaan mies pääsee elämääni, kun mua ahdistaa jokainen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Jos joku tulee juttelemaan tai katsoo kohti, iskee ahdistus: Yök, mies! Hyi! Mee pois! Se haluaa vaan seksiä tai on muuten ääliö! Niin, enkä mä edes tahtoisi seurustella. Tuskin pitkään aikaan.

On muuten jännä miten muista ihmisistä saa voimaa. Kuinka monta kertaa sitä voimaa pitää imeä, jotta siihen uskoo myös itsekseen? 
Eilen juttelin yhden ihanan ihmisen kanssa. Hän takoi päähäni järkeä mm. seuraavilla lauseilla:
– Musta tuntuu että sä pidät sitä vielä jonain yliupeana miehenä. Ei se ole! 
– Haluatko sä pettävän miehen, on olemassa myös rehellisiä, kivoja miehiä!
– Lupaa mulle, ettet ota sitä takaisin vaikka pyytäisi. Sä vastaat siitä sitten mulle.

Sillä hetkellä oli semmoinen olo että damn right, puhut niin asiaa. Mutta kotiin saapuessani en enää uhkunut yhtä paljon voimaa. Oikeastaan, kaikki se voima ja itsevarmuus oli hävinnyt.

Piti lauantaina lähteä viihteelle kavereiden kanssa. Alku meni hyvin, kunnes poikettiin matkalla yökerhoon, tuohon lähikuppilaan. Eka drinkki alas ja itkuhanat auki. Siitä ei meinannut tulla loppua. :/

Mua tavallaan hävettää, että menin sillä tavalla avautumaan. En sinänsä mitään ihan kamalaa puhunut, lähinnä taivastelin, että 12 vuotta on yli 1/3 elämästäni ja  että ero olisi ollut helpompi, jos ei olisi kolmatta osapuolta. Seurassa oli tosiaan exän pitkäaikainen ystävä ja hänen yksi pelikaverinsa/ tuttunsa. Niin ja mun ystäväni. 

Toisaalta ärsyttää, että tuo exän ystävä joutui katsomaan mun itkujani. Toisaalta taas musta on hyvä, että sekin näkee, miten paskasti mies mulle teki. Ehkä se on jotain kostoa. Kyllä exän ystäväkin näytti olevan silmät punaisena tiskillä, taisi peitellä itkuaan. 

Nyt on oikeasti katkaistava yhteydet exään. Ei tästä tule mitään. Aina jos pitää ottaa yhteys jossain käytännön asioissa, siinä sivussa tulee ”ihan vaan ohimennen” hiukan vuodatettua. Ja kun sille antaa pikkusormen, no, te tiedätte. Sunnuntaina kuvio meni about näin: Eksä totesi jotain epämieluisaa mun käytöksestä, joka provosoi taas mua vastavetoon. Kerroin miten rumasti ja alhaisesti ukko teki pettämällä, kuinka lapsellista on paeta tunteitaan toisen naisen taakse jne. Jotain tuohon tapaan. No, hetken päästä mulla oli järjettömän huono omatunto sanoistani. Pyysin anteeksi ja yritin selittää, että varmasti näen eron kasvattavana kokemuksena myöhemmin jne. Sitten ärsyttikin se, että perhana, onhan miehellä ihan aihetta olla syyllinen. Miksi menin sanomaan tuollaisia lohduttavia juttuja, että i can do this ja itsetuntemukseni lisääntyy varmasti jne. Kun mikään mitä sanoo, ei tunnu oikealta, on parempi olla hiljaa.

Listailen nyt juttuja, jotka pitää vielä hoitaa ja otan ne puheeksi vaikkapa kuukauden päästä.

Niin ja joo, kyllä musta pikkuisen tuntui hyvältä, kun exän äiti sanoi, ettei halua bilettävää miniää. Kun hän kysyi, ovatko nuo kaksi päätyneet samaan sänkyyn humalassa? Ei ole mun asiani raportoida, mutta sanoin että tietääkseni joo. (Nyt ja silloin syksyllä).  Toki mäkin juon ja hän sen tietää, mutta baareilut on nykyisin maltillisia.Niin ja vieläpä se,  kun exän äiti aiemmin sanoi, että hänen olisi kovin vaikea suhtautua siihen naiseen, koskapa on itse kokenut saman kuin minä – kahdesti, kuten minäkin. Ja mitäs vielä… niin, hän ei kuulemma usko että tuosta mitään suhdetta tulisi.

En kuitenkaan halua mustamaalata tyyppejä. Vastaan lyhyesti jos kysytään. Ja toivon että ei kysytä. Toisinaan olen todennutkin, että mä en halua puhua aiheesta. Opettelen sanomaan ei 🙂 !

Nyt lähden potemaan kuumetta kirjan kanssa. Suussa maistuu veri. Yök.