Viimeistä kertaa näiden seinien sisältä

Huomenna pitäisi muuttaa. Kaikki on ihan sekaisin. Olisi pitänyt ostaa kasa jätesäkkejä. En sellaista tajunnut, joten olen sullonut kamojani pieniin muovipusseihin, isompiin… pieniin reppuihin jne. Tuhat pientä nyssäkkää ja pussukkaa. Huokaus. 

Iski aivan järjetön ahdistus tästä kaikesta. Miten mä selviän? Onko järkeä elää, ei ole töitä, tuntuu hylätyltä ja yksinäiseltä? Asunto ei ole koti, se on vain paikka johon on pakko mennä. Enkä edes ymmärrä vielä miksi. Tyhjä lattia ja patja, huonekalut tulevat vasta myöhemmin. Joudunko taas sairaalaan, entä jos joudun, mitä sitten kun mä olen yksin? Kenelle soitan? Kenet pyydän noutamaan? Jos elämässä epäonnistuu, pitäisi onnistua edes kuolemassa. Soitin exälle, joka vieläpä vastasi ja onnistui rauhoittamaan mut. Soitti jopa takaisin, kun puhelu katkesi. Laittoi sähköpostiin linkin mielenterveyspalveluihin. Tuli paljon parempi mieli. Toisaalta pahempi, koska tiedän, etten voi tukeutua häneen enää. Ja hän on ainoa, joka osaa lohduttaa. 

En tiedä soitanko tuonne mielenterveyspalveluihin.  Suhtaudun epäilevästi, että sieltä löytyisi aikaa. On heillä vakavampiakin elämäntilanteita hoidettavanaan. ”Valitettavasti meillä ei ole vapaita aikoja” tuntuisi taas yhdeltä hylkäykseltä. Kipeältä iskulta.

Kävin viimeistä kertaa täällä saunassa. Ei se rentouttanut ihan sillä tavalla kuin ajattelin. Sauna on ollut mulle täällä aina läheisin paikka, herättää ehkä eniten muistoja. Siellä on aina läsnä rauha, yhteinen oleminen ilman häiriötekijöitä kuten tv:tä tai tietokonetta. Siellä on ollut helpointa puhua. 

Kuinka kauan ihminen saa nukkua toisten nurkissa? Kai mun pitäisi oppia siellä uudessa paikassa yöpymään yksin. Ajatus ahdistaa vaan niin paljon, että pelkään jo valmiiksi mitä mun päässäni alkaa pyörimään, kun siellä iltaisin yksin makaan. Etenkin, kun ei ole edes niitä huonekaluja. Kolkkous vieläpä korostuu. 

Olen aina pitänyt itseäni heikkona, mutta samalla aika vahvana. Kamalaa myöntää, etten ehkä olekaan jäkimmäistä.