Paluu Norjan tunnelmiin

Tuli yhtäkkiä mieleen, et mullahan on tää blogi ja kun luin vanhoja tekstejä ni pystyin pääsee noihin paikkoihin uudestaan. Harmi etten oo enemmän päivitelly, siksi voisinkin yrittää päästä uudestaan noihin paikkoihin muistelemalla. Kuvamatskuu on kuitenkin jonkin verran, eikä nyt vielä niin paljon aikaa kulunut. 

Norja on kyllä ollu mun hienoimpian kokemuksia sen erilaisen eksoottisuuden vuoksi. Tuntuu, että se oli niin erilainen verrattuna mihinkään muuhun paikkaan, missä oon käynyt, että pääsin jotenki nextille levelille mitä tulee matkustelun hienouteen. Kun aamulla heräsi ja auringon säteet alko vähän pilkottaa vuorten takaa, samalla kun koko laakso vielä nukku. Usva leijaili rannalla ja meren pöhinä kuului kotiterassille. Camppi nukkui vielä yleensä, kun kömmin 8-9 aikaa ylös. Mun kollegat oli useimmiten jo hereillä. Meijän campmanager, stereotyyppisen college jenkkipojan ilmentymä, soitti musaa keittiössä, keitti kahvia ja söi peanutbutter paahtoleipiä ja toivotti aina kovaäänisesti huomenta yleensä jollain ylikorostetulla tavalla. Niin erilaista verrattuna meihin pohjoismaalaisiin ja samalla niin hauskaa, kun fiilis nousi heti vaikka olikin välillä olo, että voiko kaikki aina ollu niin ”DOOOPE, SIIIICK, INSAAANE” mitä hänelle oli. Ilmeisesti voi. Aamupalan jälkeen jengi alkoi heräillä ja suunnattiin aamusurffille yhdessä tai vaihtoehtoisesti muut meni ja mä jäin nauttii hiljaisuudesta tai menin juoksee/kävelee vuorille. Se oli niin rauhottavaa, kun aurinko vihdoin pääsi vuorten yli ja laaksoon alko pilkottaa kunnolla valoa. Kuitenkin päivä oli aina kun joku tahmainen sunnuntai. Ei sillä tavalla tahmainen, että olo olisi mjääh, vaan koskaan ei ollut kiirettä tai hoppua. Aika valui eteenpäin epämääräisesti ja yhtäkkiä iltapäivällä jo huomasi kun laakso oli taas varjon peitossa auringon mentyä takas vuorten taakse. 

Naapurissa asuva Anne oli myös ihana rauhottumispaikka. Hän asui vielä lähempänä rantaa, mitä meijän camp oli. Annen isoista lattiasta kattoon menevistä ikkunoista näki suoraan Hoddevikin spotille. Anne piti omaa B&B paikkaa, jossa monet Norjan menestyneet surffarit tykkäsivät majoittua; sen lisäksi että talo oli symppis, Anne oli mukavaa seuraa ja kylän muutkin asukkaat tykkäsivät hengailla hänen kanssaan. Se tunnelma siellä oli kun jostai elokuvasta, niin lämmin ja kaikki oli aina tervetulleita. Jos siis tuli toimeen Annen kanssa, jos ei, niin sai varmasti kuulla siitä viereisissä kylissä asti. 

Mä kyllä löysin mun lajin niin täysin tuolla. Surffi joo, mutta sain jotenki siihen ihan eri tuntuman Norjassa. Se ei koskaan ollut mulle pakkoa, niin kuin välillä Portugalissa tai Balillakin tuntu et on ”pakko” mennä veteen vaikka ei olis fiilistä. Tai että pelottais mennä veteen. Ei ikinä. Se oli aina hauskaa ja koskaan ei jäänyt huono olo. Johtunee myös siitä, että tuolla kelit oli ylläolevan kuvan mukaisia suurimmaksi osaksi. Lepposaa chillii lonkkariaaltoa. Ja se fiilis, kun istut lineupissa vuorten välissä. Yksin koko lahdessa. Aurinko pilkottaa toiselle puolelle, toisen puolen ollessa vielä/jo varjossa. Välillä vaan istuit siellä vedessä ja tuijotit lumihuppuisia vuoria ja saatoit nähdä kotkan liitelevän. En mä osaa pukea sitä sanoiksi, mutta jos ikinä haluat mennä Norjaan surffaa ja kokea sen, niin joko Lofootit tai sitten Hoddevik+Ervik kombo. Olen kuullut, että Hoddevik on Lofootteja kauniimpi jopa. Vaikea sanoa, kun en ole siellä käynyt, toivottavasti pian sellainenkin reissu edessä, mikä viel pohjoiseen Norjaan. 

Yllä oleva kuva Ervikistä. Hautasmaan edessä, vuorten välissä makaava lahti, johon aalto iskee kovemmin mitä Hoddevikiin. Täällä oli pari kertaa aika sairasta keliä, sellasta oikeesti isoa. Sitten vielä ku olosuhteet on se että sataa lunta ja kylmä koilistuuli piiskoo vastaan, niin kokemus sekin. Täällä myös lokalismi on todella kohdillaan. Ervikläiset eivät halua surfficamppeja tänne ja kyläkokouksissa on asiaa tehty hyvin selväksi, että beginnerit eivät ole tervetulleita. Spotti on myös vähän kivikkoinen ja yhdessä kohtaa makaa laivanrunko, joten senkin puolesta parempi ettei ihan ekakertalaiset mene tänne. Näin täällä kyllä hienoja lonkkariesityksiä muutamia kertoja. Siinäkin lajissa on kyllä tekemistä, kun sillä laudalla voi tehdä niin paljon eri asioita, kuin shortboardilla. 

Pitää vielä yrittää kertoa Norjasta myöhemminkin, sitä on vaan niin vaikea kuvailla. Ehkä sellanen saariston lapset, super hyggeily, myrskyluodon Maija ja Peppi Pitkätossu kuvaa eniten mun paria kuukautta Hoddevik nimisessä pienessä laaksossa, missä lähin kauppa on 30min päässä viereissä kylässä ja lähin kaupunki on 1,5h päässä. Sen sijaan pieniä muutaman henkilön asuttamia kyliä on aina siellä täällä ja ihmiset joko ovat omavaraisia tai käyvät oikeesti siellä tunnin matkan päässä töissä. Hyvä esimerkki tämä ylläoleva kuva. Lähdin kerran ajelamaan pientä rantaraittia pitkin tietämättä yhtään mihin se vie, lähinnä tutustumaan olisko mitään salattuja surffispotteja. Raitti meni meren ja vuoren välissä niin ahtaasti, että välillä pelkäsin ajautuvani mereen, kun tie oli tasan yhden auton levyinen ja mantereen puolelta nousi suora seinämä vuorta ylöspäin. Ajoin ja ajoin, kun en päässyt kääntymäänkään. Varmaan n. 15km jälkeen saavuin maailman suloisempaan avonaisempaan paikkaan missä oli muutamia kuvan mukaisia taloja ja hiekkatiet. Siellä asui pari vanhempaa pariskuntaa ja loput taloista olivat kesäpaikkoja. Siihen kyllä kulminoitui se paikallisten asukkaiden rakkaus ja läsnäolo omaan kotiin. He olivat syntyneet ja eläneet siellä. Eivät tienneet paljon muusta. Mutta niin onnellisia kalastajakyläläisiä, kun olla ja voi.