Äitiysloman jälkeen

Palasin töihin oltuani vuoden kotona vauvan kanssa. Lapsi on toistaiseksi edelleen kotihoidossa.

En oikein pidä nykyisestä työstäni. Vakituinen työpaikka tuntuu melkoiselta kahleelta nyt kun töissä ei enää käydäkään vain oman itsen takia, vaan tarkoitus on ansaita rahaa perheen elättämiseksi ja asuntolainan lyhentämiseksi. 
 
Silti töihin paluu oli jonkinlainen vapautus.
Joku muu huolehtii lapsen arkirutiinien sujumisesta, keksii hänelle ruoat ja on hänen syntymävikansa pääasiallinen kuntoutusvastaava.
Olen noin kolmannesosan vuorokaudesta vapautettu jatkuvasta yksivuotiaan silmälläpidosta.
 
Ketään työpaikallani ei kiinnosta lapseni juuri pätkääkään, ainakaan niin kauan kun hänen sairastelunsa ei aiheuta ylimääräisiä poissaoloja (eli loppuvuodesta kun hän menee hoitoon).
 
Ei tarvitse hengailla muskarin ym. vauva-aktiviteettien yhteydessä niiden lähiöni mammojen seurassa, joiden kanssa ei oikein mätsännyt (vaan jatkaa iltaisin ja viikonloppuisin yhteydenpitoa viimeisillä voimillani niiden kanssa, joiden seuraa rakastan). Imetyksen puuttuminen, ajoittainen purkkiruokaan turvautuminen, merkkivaatteiden ja -varusteiden puute, lapseni heikot motoriset taidot jne. eivät enää  tässä tilanteessa olekaan huomiota herättäviä nolouden aiheita tai epäonnistumisia kun elämään on tullut muutakin sisältöä.
 
Asiat ovat saaneet oikeat mittasuhteet.